Nauraen kuljen kuin kuningas mä oisin

Tänään on päänsisäisessä jukeboxissa soinut repeatilla Naurava kulkuri. Tai lähinnä se hysteerinen kikatus. Luulen, että tästäkin korvamadosta saadaan kiittää Vain Elämää, jota oon yrittänyt aika aktiivisesti seurailla. Pakko kyllä myöntää, etten vieläkään pääse ihan täysillä juttuun mukaan.

Oikeesti, vain Suomessa voidaan saada järkyttävät katsojaluvut seuraajien itkettämisellä. Aina ohjelman jälkeen vähintään puolet väestöstä säntää facebookiin hehkuttamaan kuinka porutti niin maan perkeleesti ja vertaillaan yhdessä mikä biisi liikutti kaikkein eniten. Oikein nautiskellaan siitä kaikesta melankoliasta ja kyynelten määrästä. Ei sillä, ettenkö itsekin olisi vähän tirauttanut (vasta kerran!), mutta jotenkin tää koko itkukonsepti pistää mut hyvin hämilleen. Olevinaan perjantai-illan kovinta viihdettä?

Samuli Edelmaniin oon kuitenkin tässä parin viikon aikana mennyt ihastumaan. Miten kukaan voi olla niin symppis nallekarhu. En oo jotenkin ennen yhtään tajunnut, kuinka liikkis tyyppi kyseessä. Awws ja sata sydäntä tähän! Kuka on sun suosikkisi tän vuoden artistikattauksesta – Samppa vai joku aivan muu?