Kuinka oppia rakastamaan juoksua?

Olen yrittänyt aloittaa kirjoittamisen vaikka kuinka monesti. Ei tästä tule mitään. Aihe, josta on niin paljon sanottavaa, mutta ei kuitenkaan yhtään mitään.

Jos vaikka aloitan kertomalla, että hain joskus pimeän viime talven heikkona hetkenä mukaan juoksukouluun. Olin seurannut saman promoporukan, adidasheimon, touhuja edellisen ja ensimmäisen juoksukoulun yhteydessä ja kiehutellut päässäni ajatusta hakemisesta. Olen entinen urheilija. Olen käynyt ylä- ja ala-asteeni liikuntaluokilla. Olen pelannut vajaa 10 vuotta koripalloa, harrastanut sekä joukkue- että telinevoimistelua yhtä kauan. Koris- ja voimistelu-urien jälkeen siirtynyt tanssin, etenkin hip hopin ja muiden street-lajien, pariin ja viihtynyt tanssin kanssa käsikkäin pitkälle vuoteen 2013. Luulin jopa pitkään, että tulevaisuuden ammattini on liikunnanopettaja. Hain liikuntatieteelliseen ja tankkasin ihmisen anatomiaa ja fysiologiaa oikein olan takaa. Salilla en oppinut koskaan käymään, mutta juoksu kuului arkeen enemmän ja vähemmän sellaisena täyteurheiluna. Ei kuitenkaan koskaan minkäänlaisena nautinnon välineenä. Puuttui into, tekniikka, kiinnostus, kaikki.

Viime vuosien saatossa olin huomannut tippuneeni kauas urheilijoista. Jo lukioajoista lähtien sisällä oli kipinöinyt jonkunlainen kapina koko liikuntatouhua kohtaan. Fitness tuli korvista ulos ja verkkokalvoilla kimmelsi kuvat trikoohousuissa kulkevista elämäntapaurheilijoista, jotka eivät kajoa jäätelöön edes tuskahelteellä ja joiden lasissa kimmeltää aina lähdevesi. Huomaamattani olin alkanut yökötellä koko touhulle ja sille, että urheilusta puhuttaessa harvoin osattiin nähdä asiaa sellaisen ihmisen näkökulmasta, jonka elämäntapa on vähemmän liikkuvainen. Inhosin sanaa ”urheilu” ja tuntui, etten halunnut kuulua tähän belfie-porukkaan edes pikkurillin päällä.

Viime talven pimeinä iltoina kamelinselkä kuitenkin katkesi, kun huomasin kaipaavani energiaa. Tiesin, että fyysisistä voimanponnisteluista saa virtaa arkeen ja oli aika kaivautua kapinan alta todellisuuteen. Kyllä minussa vielä jossain liikkuja elää. Rustasin juoksukoululle hakemuksen, jossa kerroin kapinoinnistani ja halusta tarttua haasteeseen. Puolimaratoniin tähtäävä adidasheimo oli itselleni melkein liian kova tavoite. Vaikka olinkin juossut elämässäni paljon, en koskaan ollut kipaissut yli 10 km lenkkiä.

Ja niin useamman sadan hakemuksen joukosta ne valitsivat 30 hengen porukkaan myös minut. Tuo iloinen mutta paineita herättävä tammikuinen puhelinsoitto oli kuin jääkylmä vesisuihku naamalle. Nyt olisi vihdoin ryhdistäydyttävä. En tiedä miksi ne minut valitsivat. Ehkä siksi, että lopetin hakemukseni: ”Ja olen hirveän hauska.”

Helmikuussa alkoivat treenit. Kerran viikossa yhteistreenit ja sen ohessa kulkeva omatoiminen harjoitusohjelma. Tuntuihan se silkalta hulluudelta tällaisella muikulle, joka ei ollut paljon nostanut takapuolta penkistään lähikuukausina. Olin yrittänyt ylläpitää kuntoa kaikenmoisilla haasteilla ja tavoitteilla, ja pohjakuntoa ja liikunnallisuutta oli luonnollisesti pohjalla, mutta aika nollista lähdettiin liikkeelle.

Pimeä Pirkkolan metsä ja ensimmäiset heimon yhteistreenit sai kyllä oksennuksen kurkkuun. Tähän projektiin ei lähdetty hymy huulilla, vaan treeni oli kunnon treeniä alusta lähtien. Näin jälkeen päin ajateltuna olisin voinut alkuun höllätä vähän enemmänkin. Mukana oli oikeita urheilijoita sen verran paljon, että kaikille yhteiseksi tehty ohjelma oli tällaiselle alemman keskitason ravaajalle liian kuormittava. Penikat ja polvet natisivat, mutta onneksi osasin myös huoltaa ja levätä.

Perinteisten juoksulenkkien rinnalla heimon kanssa venyteltiin, huollettiin ja puhuttiin paljon tekniikasta. Lisäksi kävimme Helsinki Coretrainersilla huoltamassa kroppaa coren avulla. Opin aivan älyttömästi ja sain korjattua juoksutekniikkaani suuresti. Olin aina vain juossut, nyt oikeasti juoksin. Innolla ja ilolla, vaikkakin joskus irvistyksen kanssa. Aina ei ollut hauskaa, usein ei kiinnostanut yhtään. Mutta kevättä kohden homma helpottui ja askel keveni.

Tuollainen juoksuporukka asettaa varmasti jollekkin tosi suuret paineet. Itse yritin alusta lähtien miettiä, ettei puolimaraton tai mitkään muut matkat ole omia tavoitteitani. Koin oman tavoitteen olevan siinä, että ylipäänsä lähden liikkelle, opin juoksusta ja tekniikasta ja saan kirmata nauttien Helsingin katuja. Tiesin heti, etten aio juosta kesäkuun alun 21 kilometriä verenmaku suussa vaan suht rennosti juosten. Nämä olivat itselleni hyviä tavoitteita, jotka pitivät vaikka ympärillä oli juoksun suhteen paljon kunnianhimoisempiakin urheilijoita.

Alku uuden porukan kanssa tuntui kankealta ja jännittävältä. Talvella ensi kertoja nähdessämme mietin, miten ikinä tällainen lauma aikuisia voisi tutustua toisiinsa hikisinä hölkäten. En tuntenut entuudestaan ketään ja porukkaa yhdisti vain tämä projekti.

Mutta kuinkas kävikään. Parin kuukauden päästä tajusin, että hikisinä hölkkääminen on tutustuttanut nopeammin kuin mikään. Porukka hioutui ja yhteishenki oli upea. Melkein hävettää miettiä, millainen rippileiri-henkinen heimo meistä tuli. Sitä itkettiin, naurettiin ja oksenneltiin. Entuudestaan toisilleen vieraat tsemppasivat, kun ei meinannut jaksaa ja naurattivat, kun meinasi kiukuttaa.

Toukokuussa juoksimme porukan naisten kanssa Naisten Kympin ja kesäkuussa koitti tavoiteltu Helsinki Half Marathon. Kymppi taittui muutaman minuutin alle tunnin ja puolikas muutaman minuutin yli kahden tunnin. Vasen polvi reistaili molempia kisoja ennen ja niiden aikana, mutta onnekseni pystyin juoksemaan.

Kympin aikana oli sellainen helle, että jalkojen sijaan teki mieli heiluttaa keskisormia. Juoksu oli tukalaa ja inhottavaa. Maalissa hymyilytti joka tapauksessa. Puolikas meni kevyesti, tasaisesti ja oikeasti aika leppoisasti. Juoksin koko matkan tasavauhtisesti kahden kaverin kanssa ja homma luisti. Maalissa tajusin, että olisin voinut juosta kovempaakin ja oikeastaan se oli erittäin hyvät tunne. Pelkäsin juoksevani itseni niin tuuttiin, että inhoan juoksua taas seuraavat kymmenen vuotta. Maalissa oli kuitenkin huojentunut ja uupuneen onnellinen olo. Polvet turposivat ja kipeytyivät, mutta lenkille teki mieli heti parin päivän päästä.

Matka oli toisaalta pitkä, toisaalta kuin muutaman päivän. Joiltain osin rankan kevään keskellä juoksukoulu tuntui valonpilkahdukselta jokaisena viikkona. Opin tuntemaan hienoja ihmisiä, sain muutaman hyvän ystävänkin. Opin tuntemaan kroppaani ja ennen kaikkea opin nauttimaan juoksusta.

Mitä opin itsestäni? En ole juoksutapahtumaihminen. Naisten kympit ja puolimaratonit eivät ole minua varten. En tarvitse suuria mainoskylttejä tai t-paitaa muistoksi juostusta matkasta. Ahdistun ihmispaljoudesta ja otan liiaksi paineita juoksutapahtumien tunnelmasta. Varmasti tulevaisuudessa tulen osallistumaan vielä joihinkin tapahtumiin, mutta minun on taottava itselleni päähän sopiva rentous, jotta en kerää tarpeettomia paineita ulkoisista syistä. Rakastan juoksua sen tuoman vapauden tunteen ja luonnon vuoksi. Tapahtumissa tuntuu, etten pysty keskittymään näihin kahteen lainkaan.

Toisaalta opin, etten halua olla pelkkä juoksija. Haluan liikkua (voi kyllä, vihdoin!), mutta haluan rinnalle muutakin. Ehkä tanssia, ehkä pallopelejä, salia, jotain? Kroppani, aivoni, persoonani ei ole kovin suopea silkalle juoksulle, joten tästä lähdin pyrin löytämään kultaisen keskitien juoksun ja muun välillä.

Kokemus oli hieno, korvaamaton. Ei pelkkä juoksukoulu, vaan jollain tavalla paljon enemmän. Itsestään löysi sisua, voimaa ja rohkeutta paljon enemmän kuin olisi ikinä voinut kuvitella. Se jos mikä on hienoa.

- Henriikka, heimogaselli
(hyvää ystävääni lainatakseni: Runs like the wind. In her mind.)

Kuvat: Pasi Salminen / Adidas