Unelma kesäleiristä

Kesäisin minut valtaa aina kummallinen tarve. Minulla olisi hirmuinen hinku kesäleirille. Ei millekään partioleirille tai varsinaiselle metsäretkelle, vaan vähän niin kuin rippileirille, mutta ei kuitenkaan. Ehkä olette nähneet 90-luvun leffalempparin Ansa vanhemmille? Siinä on juuri se tavoitettu leiritunnelma. Että olisi hirveästi porukkaa, kauniita kesämekkoja, yhteisiä jalkapallopelejä ja iltaisin soutelua auringon laskiessa. Voisi tutustua uusiin ihmisiin ja keskustella eri teemoista turvallisissa leiripuitteissa vaikka viikon ajan. Ruoka olisi valmiina linjastolla ja sitä tarjottaisiin vähintään viidesti päivässä, niin kuin leireillä aina. Ja ruokien välissä kuumaa kahvia saisi hakea termarista omaan mukiin.

Jostain syystä haaveilen joka vuosi tällaisesta yliromantisoidusta leirielämästä. Tietääkseni sellaista ei kuitenkaan ole olemassa. Päässäni on kuitenkin haaveita, jotka riittävät kantamaan jo pitkälle.

Pitäisiköhän minun alkaa järjestää sellaista leiriä? Sinne ei varmaan tulisi ketään.
En tiedä ketään toista, joka fiilistelisi leirejä yhtä lailla.

Minä olin myös sellainen pikkutyttö, joka toi ensimmäisellä kouluviikolla, 6-vuotiaana kotiin lapun, jossa kerrottiin viikonloppuleiristä. Äiti heitti lapun paperinkeräykseen, mutta kyselin sen perään myöhemmin ja ilmoitin haluavani mennä. Odotin linja-autopysäkillä leiribussia matkalaukku kainalossa ja äiti kysyi, ketä kavereitani leirille on tulossa. Vastasin, etten minulla ole hajuakaan, ketä lisäkseni tulee.

Voi pakko, pakko päästä leirille. Ei millekään realistiselle leirille, vaan romantisoidulle rakkauden leirille.

- Henriikka

Kuvat: Urban Outfitters, 2013, Summer Camp