Mielisairauden naamaraja

Moi!
Päätin kirjoittaa aiheesta joka on kaikinpuolin hankala. Sitä on hankala selittää ja hankala ymmärtää. Kuitenkin tässä jo muutaman viikon miettinyt miten pukisin sanoiksi tämän vituttavan ilmiön mielenterveyshuollossa. Tässä siis vain sekaisia ajatuksiani, eikä tätä tarvitse harkita asiallisena mielipidekirjoituksena eikä sitä kannata ottaa henkilökohtaisesti tai hankkia peppukipeyttä.
En blogissani ole koskaan juuri jakanut mitään henkilökohtaista. Kuten aiemminkin mainittu, mun blogi on luokkaa "kevyttä paskaa ja kivoja kuvia". Silloin tällöin kuitenkin kaipaan jotain minne kirjoittaa ajatuksia ja nähdä mustaa valkoisella, ehkä purkaa vitutusta tai surua, tai jotain muuta. Siispä, en ole täällä koskaan avautunut mistään omista mielenterveydellisistä ongelmista, ainakaan yksityiskohtaisesti. Varmasti moni joka on pidemmän aikaan mua seurannut tietää että ravaan jatkuvasti psykiatrisella poliklinikalla ja ne jotka on mua pidempään tuntenut, tietävät mitä kaikkea nuoruusvuosiin on mahtunut. En aio tälläkään kertaa avautua mistään henkilökohtaisista ongelmistani, enkä ole niistä edes halukas puhumaan netissä, sen sijaan haluan nostaa niinsanotusti kissan pöydälle ja purkautua aivan naurettavasta asiasta jota oon kohdannut jo monen vuoden ajan erilaisten psykiatristen hoitojen ja lääkäritapaamisten kohdalla.
Kyseessä on toisen mielenterveyden arviointi ulkonäön perusteella.
Yleensä tälläisen lauseen kohdalla tulee mielikuva homssuisesta, hieman tyhjäpäisen näköisestä hahmosta josta ajatellaan että se on varmasti sekaisin. No, tässä tapauksessa kyse on täysin päinvastaisesta ilmiöstä. Nimittäin siitä, että joku on "liian hyvännäköinen" kärsiäkseen mielisairaudesta. Koko aihe saa mun veren kiehumaan, mutta yritän nyt kuitenkin pukea sanat siististi.
Varmasti tämän tekstin aikana monen ajatus on mallia "lol on sullakin ongelmat, prinsessa parka on liian kaunis ollakseen päästään pipi nyyh nyyh" ja suoraan sanottuna en välitä, koska mun ensimmäiset ajatukset on aika samanlaisia aihetta ajatellessani. En oikein tiennyt pitäisikö tästä edes kirjoittaa sen takia että tämä väännetään helposti tuollaiseen ajatusmalliin. Mutta jaa, kuunnelkaa kuitenkin tätä hullua.

Aloitetaan nyt vaikka nuoruuden osastojaksosta, jonne jouduin ennen sijoitustani. Päähäni on pinttynyt muisto siitä kun istun suihkun jälkeen sängyn reunalla ja levitän kasvoilleni kosteusvoidetta, on talvi ja huoneet ovat kylmät. Hoitaja tulee huoneeseen ja kysyy mitä teen, vastaan levittäväni rasvaa. Hän huokaisee ja sanoo että no sehän on hyvä, yleensä masentuneet ja perheestä erotetut, sijoitusperheeseen joutuvat nuoret ei huolehdi itsestään niin sulla on varmaan sitten helpompaa. Koko tilanne oli niin absurdi etten osannut vastata. Olin hiljaa ja jatkoin elämää.
Samaisen jakson aikana eräs hoitaja vihjasi että ei mun tarvitse olla ihan täysin päästäni terve, oon niin nätti että varmasti löydän jonkun joka ei välitä siitä että saatan toisinaan olla vähän sekaisin. Nuorena en osannut sanoa mitään, mutta nykypäivänä varmaan tinttaisin turpaan. Oikeesti.
Seuraavan kerran olin sijoituksen aikana psykologin juttusilla, se ilmeisesti kuuluu sijoituskuvioon lapsilla. Psykologi kehuu että onpas sulla tyylikkäästi tehdyt rajaukset, ja koko tapaaminen koostuu siitä kuinka psykologi vain puhuu kosmetiikasta eikä osoita mitään kiinnostusta siihen mitä mun pään sisällä liikkuu. Lopetin käynnit seinään.
Yläasteen aikana kävin vielä koulupsykologilla. Ensimmäiseksi hän kysyi että uskallanko koskaan olla ilman meikkiä. Vastaan että tottakai. Epäilevästi hän kyselee onko kyseessä jokin sellainen ongelma että ehkä käytän meikkiä "maskina" jonka takana piilottelen. Useiden yritysten jälkeen luovutin koko ihmisen suhteen.
Tässä välissä oli monen vuoden tauko hoidosta, mutta ei ongelmista.
Nyt kuitenkin useampi kuukausi taaksepäin sain itseäni niskasta kiinni ja hankin apua. Ensimmäisenä tapasin terveyskeskuksen psykiatrista sairaanhoitajaa joka teki sellaisen hyvin tavallisen masennustestin, jossa vastaillaan tiettyihin juttuihin kyllä tai ei. Hyvin peruskauraa. Sain lopulta hyvin korkeat pisteet, ja hoitaja tarkisteli lomakkeita. Lomakkeessa on muunmuassa kysymys; "Tunnetko itsesi joskus rumaksi tai epämiellyttävän näköiseksi?" johon olin vastannut kyllä. Hoitaja rupesi nauramaan ja kertoi että olen hurjan kaunis ja on typerää ajatella niin. Olin jälleen kerran sanaton, ja odotin vain että tämä urpo tekisi lähetteen jollekkin asiantuntijalle.
Sain kuin sainkin ajan psykiatriselle poliklinikalle, jossa tapasin vuorotellen lääkäriä ja psykologia. Olin toiveikas, sillä tämä oli ensimmäinen kerta kun tunsin että asiat menee oikeaan suuntaan ja pääsen puhumaan ongelmistani. No niinhän se meni, melkein. Toisinaan ilmestyn vastaanotolle meikissä, toisinaan ilman meikkiä, riippuen siitä mitä teen päivän aikana ja millainen fiilis on. Kun saavun paikalle ilman meikkiä, on ilmapiiri aivan erilainen kuin silloin kun tulen meikattuna. Yhdellä kerralla psykologi kysyy miten voin, vastaan että olen ollut väsynyt. Psykologi vastaa että "Ymmärräthän että annat hyvin ristiriitaisen kuvan kun olet noin laittautunut ja sanot olevasi väsynyt." Olin hämmentynyt, ja vastasin että musta on kiva meikata kun menen ulos, koska silloin tulee usein parempi mieli ja tuntuu hyvältä kun on laittautunut. Psykologi vastaa sillä perinteisellä selostuksella siitä kuinka masentuneet ihmiset eivät panosta ulkonäköönsä. Yhtäkkiä tajuan tuntevani syyllisyyttä. Syyllisyyttä siitä, että olen laittanut vähän luomiväriä ja kajaalia. Syyllisyyttä siitä, että yritän joskus tehdä jotain kivaa itselleni. Samalla myös pelkoa, että kukaan ei ota mua vakavasti, siksi että näytän miltä näytän.
Sulattelin asiaa muutaman viikon, ja annoin sen unohtua. Jossain välissä kuitenkin psykologi nosti esille blogini. Olin siitä ohimennen joskus maininnut kun oli udeltu harrastuksia. Sanoin että lähinnä kirjoittelen päivän tapahtumista ja jaan kuvia. Psykologi uteli että sisältääkö blogini paljon erilaisia meikkejä, peruukkeja ja erilaisia hahmoja. Tässä kohtaa oli aika selvää että joku oli googlettanut nimeäni ja hakeutunut tänne itse. Psykologi kyselee nyt jokaisella tapaamisella olenkos päivitellyt blogia.
Ja taas törmätään samaan vanhaan loruun. "Kun jaksat noin paljon laittautua niin kyllähän sä jaksat vaikka mitä". Joo anteeksi että vaivaudun, anteeks että halusin näyttää kivalta. Välillä tekee mieli itkeä, pamauttaa nyrkit pöytään ja huutaa että kuuntele mua, älä katso mua. Auta mua.

Tuntuu hurjalta sanoa näin, ja pahaltakin, mutta välillä ymmärrän miksi tekisi mieli vetää ranteet auki. Ei siksi, että saisin siitä mitään mielihyvää, vaan siksi että joku kuuntelisi ja ottaisi vakavasti. Tuijottakoot niitä verisiä valtimoita, eikä mun silmärajauksia. Tuntuu päättömältä, että psykologiaan keskittyneet ihmiset keskittyisivät vain ulkonäköön ja ulkoisiin tekijöihin, mutta valitettavasti tää on osunut kohdalle niin monta kertaa että en enää vaan pysty kieltämään asiaa. Oon monesti miettinyt, pitäisikö mennä vaan sinne paskaisissa vaatteissa ja naama paljaana. Pitäiskö vaan tehdä niin, koska sitten mut otettais vakavasti ja ehkä mua sit kuunneltaisiin? Aikani mietittyä asiaa tajusin miten naurettavia juttuja ajattelin. Miksi mun pitäisi tuntea syyllisyyttä tästä. Miksi mun pitäisi teeskennellä etten halua joskus näyttää hyvältä. Miksi ajattelen että en voi olla oikeasti sairas jos haluan olla mitä oon. Päätin jatkaa entiseen malliin, ja yhä menen paikan päälle just sen näkösenä kuin tuntuu. Meikillä, ilman, ei väliä. Kunhan menen sellaisena kuin olen. Ajatelkoot sitten että olen vain huomionhakuinen mannekiini.
Tähän samaan kastiin lukeutuvat myös sosiaalisessa mediassa kommentit "Et voi olla masentunut, oot niin kaunis" tai vaihtoehtoisesti "No ehkä sulla menee huonosti mut ainakin oot kaunis" ja "No mut sulla on ainakin näitä faneja, et ei sulla voi asiat niin huonosti olla". Mikään ei saa mun verta kiehumaan niin pahasti kuin nää kommentit. Tekisi mieli vastata niin rumasti etten edes kehtaa kertoa, mutta jätän kuitenkin ne huomiotta. Yhteenveto ajatuksistani on kuitenkin puhdas mitä vittua. Mistä lähtien mielisairauksiin on ollut naamaraja? Ai kosmetiikka parantaa masennuksen? Ai helvetti, en tajunnutkaan mullahan on sitä tuolla roppa kaupalla, nyt varmaan paranen! Jos kauneus parantaa masennuksen, miksei sitä hoideta plastiikkakirurgialla?
En haluaisi vetää esiin Robin Williams korttia, mutta käyttäkäämme sitä esimerkkinä ihmisestä jolla on ollut fanikantaa ja silti kärsinyt mielisairaudesta loppuun asti. Toki fanit ovat hieno juttu, ja usein yritänkin piristää itseäni lukemalla fanipostia, toisinaan pelastan itseni pimeydestä lukien kommentteja ja tuntuu siltä että ehkä elämä ei olekkaan ihan turhaa ja ehkä musta on johonkin. Kuitenkin fanikanta ei ole mikään parannuskeino. Kun sä olet maassa, tahrainen, sekaisin ja kaikki kaatuu päälle, ne tuhannet tai sadat tuhannet tuntemattomat ihmiset ei ole siellä auttamassa sua ylös.
En tiedä kuinka moni tämän lukenut on kokenut samanlaista. Oli se sitten meikit, hiukset, paino, tatuoinnit, lävistykset, tai joku muu ulkopuolinen tekijä. Joka tapauksessa uskon, että joku siellä ruudun takana tajuaa mitä ajan takaa. Ja vaikka et tajuaisi, no, sitten tätä on ehkä vähän vaikea ymmärtää ja koko teksti vaikuttaa vain huomionhakuisen teinin valitusvirreltä.
Saapastelin juuri kotiin taas uuden diagnoosin ja lääkeannoksen kanssa. Ostin myös ison säkillisen karkkia ja aion katsoa animea kunnes simahdan. Vähän hävettää julkaista tätä ihan vaan siksi että itsellekkin näyttää ihan saatanan säälittävältä ja sekaiselta, eikä tällä oikeastaan selviä mikään tai saa mitään selitystä mihinkään. Lähinnä nyt sitten olikin vain joku ajatusoksennus. Ja satuin jakamaan sen täällä. Toisaalta pidän tätä myös isona harppauksena itselle, kun en juurikaan sanaista arkkuani osaa julkisesti avata. Harmi vaan että se aukesi näin rumasti.
Terveisiä stalkkaaville poliklinikan työntekijöille.