Sisko ja sisko, vastakohdat

On todella hämmentävää seurata kahden pintapuolisesti erittäin samanoloisen hottentotin luonteen kehittymistä. Tytöillä on tosiaan yhteiset lelut, yhteinen huone ja yhteiset leikit. Kasvatus on molemmilla ollut täysin samanlainen, vauvakauden ruokintaa lukuunottamatta, ja molemmille lapsille suodaan ihan yhtä paljon aikaa. Ikäeroakin vain sen puolitoista vuotta noin abouttiarallaa. Silti jostain kumman syystä meidän natiaiset ovat kuin yö ja päivä.

Toinen syö ensin pastat, toinen lihat.

Toiselle kolahtaa metalli ja Rise Against, toiselle tekno ja Robin.

Toinen istuu kärryissä ja toinen työntää, ja tämä ei mene niin päin kuin ehkä olettaisi.

Yllättäen toinen pyörii ja tanssii, toinen hyppii ja moshaa.

Psykologiaa lukeneena olen kyllä tietoinen siitä että ihmisen persoonallisuus alkaa kehittymään hyvin varhaisessa vaiheessa, mutta täytyy myöntää että en mä ihan tätä odottanut. Koko touhu on vähän verrattavissa siihen että lukee lehdestä että 200km/h ajava auto kulkee erittäin kovaa tai että naulaan astuminen sattuu. ”Mhhmm joo-o, kuulostaa loogiselta” mutta ei sitä sisäistä ennenkuin pääsee itse tämän kokemaan. 200km/h on perkeleen kovaa ja naulaan astuminen todellakin sattuu. Minä tiedän, vaikka en itse ratissa ollutkaan. Naula tosin meni oman jalan läpi. Vähän niinkuin meidän tytöt on täysin erilaisia. Vittu mikä aasinsilta.

Se ei silti selitä sitä että mistä nämä meidän jälkikasvun mieltymykset tulevat. Mä soitatan kotona yleensä tosi geneeristä ”ylemmän luokan” tekno-/tanssimusikkia kuten Pendulumia (en Skrillexiä) koska sitä kaikki meidän perheessä kestää, toisin kuin esim. räkämättöbändejä kuten Cancer Bats. Eli hyvin paljon harvemmin mitään rankempaa, ja silti heti kun sattuu iskemään jotain vähän vihaisempaa luritusta, hyppii Zelda keittiöstä leivänpala suussaan olohuoneeseen heiluttamaan päätään, Tipan hävitessä leikkimään omaan huoneeseensa. Kun perään isketään Frontside Ollie, vaihtuu tytöillä roolit.

Maanantainakin kun makoilin illalla sohvalla tyttöjen leikkiessä omassa huoneessaan, havahduin yhtäkkiä siihen että Zelda työnsi Tipaa Brion lelukärryissä hirveetä vauhtia tyttöjen huoneesta suoraan parvekkeen oveen. ”Katso isi Zelda työntää minua!” *töp töp töp TÖKS* Ja hirveä nauru perään. Normipäivä. Varmasti tämäkin menee psykologian ja hoivavietin piikkiin, ei siinä. Tilanne vain nauratti koska meidän kuopus on kuitenkin esikoiseen verrattuna vielä erittäin vauva ja puoli päätä lyhyempikin.

Toimeenhan tytöt kuitenkin tulevat loistavasti, ja mitä väsyneemmäksi ilta yleensä menee, sitä enemmän tytöt tyytyvät istumaan leikkimään nätisti yhdessä ja halimaan vähät väliä. Kunnes jompikumpi meistä vanhemmista kutsuu iltapalalle.

Tipa huutaa ”EI!” ja juoksee nauraen sohvalle tyynyn alle piiloon.

Zelda huutaa ”IPAA!” ja koittaa kiivetä syöttötuoliin.

Yö ja päivä, tai vähintään aamu ja ilta.