Aamukaveri

Pörröhännän kuvia kaipailtiin, ja kuin tilauksesta tänä aamuna olohuoneessa oli valo. Ei siis mikä tahansa tuikuntuike, vaan juuri se tietynlainen valo, mitä valokuvaamista harrastavat osaavat arvostaa. Sellainen pehmeä, lämmin ja suora, jonka hehkussa kaikki näyttää kauniilta. Elokuun aamuvalo.

Yleensä sellaisen valon hetkellä kamera makaa talon kauimmaisessa nurkassa kameralaukun uumenissa, siinä on kiinni väärä objektiivi ja akku aivan lopussa. Onneksi ei tänään. Kaveri pääsi kuviin varmaankin ensi kerran sitten helmikuun. Kun Luumua ei ole, ei ole ollut riemua kuvatakaan. Kuvista puuttuu jotain, ja sen jonkin ajatteleminen tuntuu vieläkin kurjalta. Ja siltä, että sen asian suhteen on edelleen sanat vähän hukassa.

Niin, pieni Kaveri voi hyvin ja on ottanut paikkansa talon valtiaana. Jotain kumman luumumaista sen luonteeseen on kuitenkin ilmestynyt. Entinen erakko punkee nyt lähes yhtä aggressiivisesti syliin kuin edeltäjänsä ja tervehtii jopa vieraat, mitä ei aiemmin kovin usein sattunut. Huomaa myös, että Luumusta oli Kaverille paljon apua turkin hoidossa. Sille on nimittäin nyt yhtäkkiä ilmestynyt takkuja paikkoihin, missä niitä ei ennen ollut. Mummukitulla oli tapana sukia kaveriakin samalla kun oma turkki oli pyykättävänä.

Eräs toinenkin asia on merkittävästi muuttunut. Ruokaa menee murto-osa entisestä. Ja se on oikeastaan vähän huvittavaa. En aiemmin tajunnut ollenkaan, että Kaveri syö kuin lintu. Mummukitu oli kruunaamaton runttaamisen ja santsaamisen mestari ♥