Alive or just breathing?

Viikonlopun jälkeen olo on ollut tosi hyvä. Sain Tonyn luona pari epilepsiakohtausta, ja jouduin sairaalaan, ja epäilen kovasti, että kohtaukset johtuivat siitä, kun lopetin erään unilääkkeen syömisen, jota olen jo viisi vuotta syönyt joka ikinen ilta. Siksi hakeuduinkin katkaisuhoitoon. Oon miettinyt monta päivää, että viitsinkö kertoa tästä kymmenille tuhansille ihmisille, mutta uskon, että siellä on muitakin ihmisiä, jotka painii saman ongelman kanssa.
En tiedä olenko kirjoittanut aikaisemmin, mutta kärsin todella pahasta unettomuusongelmasta. Se alkoi jo kun olin 4-5-vuotias. Seuraavaksi aion hakeutua unitutkimuksiin. Syön sellaisia määriä unilääkkeitä, että norsukin nukahtaisi niihin. Olin vähän aikaa sitten neljä vuorokautta Aurooran sairaalassa, ja sain sen verran unilääkkeitä ja rauhoittavia, että hoitajat sanoivat, etteivät ole törmänneet tällaiseen tapaukseen koskaan aikaisemmin. Sanoivat vain, että valvo sitten, ei tässä muukaan auta.
Se video, johon tuli todella ikäviä kommentteja, ja jossa olin juuri päässyt sairaalasta ...Päätin poistaa sen, siksi että ystävät pyysivät sitä, koska joku oli maininnut heidän nimensä kommenteissa.

Aloitin vieroitushoidoin vahvoista lääkkeistä, ja rukoilen jumalaa tai jotain muuta maailmankaikkeuden voimaa, että pääsisin niistä eroon. Sillä "kohuvideolla" olin juuri päässyt sairaalasta, ja saanut rauhoittavia, ja siksi kävin hitaalla.
En hae mitään empatiaa kertomalla lääkeriippuvuudestani, enkä edes tiedä, miksi kerron tämän kaiken teille. Ehkä haluan kertoa, miksi olen muuttunut niin kovasti. Huomaan sen itsekin. Saan kamalia vieroitusoireita, ellen syö unilääkkeitäni. En yksinkertaisesti nuku. Jouluna, kun en syönyt minulle määrättyjä lääkkeitä, vaivuin psykoosiin. Sitä kesti kaksi päivää. Se oli yksi elämäni pelottavimpia kokemuksia.

Kroppanikin on alkanut prakaa kaiken tämän takia. Saan kramppikohtauksia ja muistini pelaa ajoittain todella huonosti. En tiedä mikä päivä milloinkin on. Mutta nyt olen päättänyt ammattiavun kanssa hitaasti päästä eroon vahvoista lääkkeistä.
Olettekin varmaan huomanneet, että välillä en postaa viikkoihin ja taas välillä postaan joka päivä. Kaikki johtuu lääkkeistä, ja mihin mielentilaan ne mut vievät.
Lisäksi ystäväpiirini, jos niitä ystäviksi viitsii edes kutsua, käyttävät mua häikäilettömästi hyväksi.
"Laura postaa blogiisi sellainen postaus, että voittaisin Olympuksen uuden kameran. Tai postaa raakasuklaasta sun muuta. En uskalla tai kehtaa sanoa ei, ja sitten joudun tilanteisiin, joissa en tunne oloani hyväksi. Olen tuntenut tyypin yhden päivän, ja sitten pitäisi alkaa mainostaa puolituntemattoman kamerakilpailua. Saan blogin kautta festarilippuja, tavaroita, hiustenpidennyksiä ja mitä milloinkin, mutta tuntuu, etteivät ystävät arvosta niitä lahjoja, joita mielelläni heille annan. Olen luonteeltani hyvin antelias ihminen.
Musta tuntuu, että ellen anna tavaraa sun muuta, niin en riitä ystävilleni.
Eräskin bloggaaja, joka bloggaili aluksi bloggeriin, muuttikin Indiedayssille. Emme olleet olleet kuukausiin puheissa. Sain tältä "ystävältä" viestin facebookissa, että "Laura vaihda tohon sun sivupalkkiin meidän uusi blogin osoite. Kiitos."

Koska ja milloin kukaan muu mun bloggaajatuttu tekisi saman mulle, enkä edes kehtaisi kysyä. Olen aika monta blogia nostanut pinnalle esittelemällä mielenkiintoisia blogeja omassa blogissani, mutta onko yksikään heistä tehnyt samaa mulle?
Mä ja mun blogi on tässä asemassa vain ja ainoastaan mun oman panostuksen takia,

Mä harvoin pyydän apua ihmisiltä, etenkään kavereilta, joita oon tuntenut korkeintaan kaksi päivää.
Tuntuu siltä, että on vaikeaa enää löytää tosiystäviä tän blogin takia.
Haluaisin olla se sama Laura, joka välitti blogistaan ja itsestään. Odotin aikoinaan jopa aina, että pääsen kirjoittelemaan teille. Nykyään en edes välttämättä käy koneella pariin kolmeen päivään.
Jotenkin musta tuntuu, ettei mulla ole tulevaisuutta. Sanoin äidilleni, että en elä yli 30-vuotiaaksi. Äitinikin oli sanonut hyvälle ystävälleen, että hän joka päivä odottaa sellaista puhelua, että olen kuollut. Ja jos rehellisiä ollaan, niin sellaisia tilanteita on tässä parin vuoden alla ollutkin, vakaviakin. Olen lääkkeiden yliannostuksen takia joutunut koomaan pariksi päiväksi. Sillä hetkellä sain vain tarpeekseni ja tyhjensin lääkepurkkini kurkusta alas.
En osaa sanoa, olinko onnellinen tai huojentunut, kun lopulta heräsin ja palasin tähän maailmaan.
En todellakaan kaipaa sääliä. Haluan vain kertoa, miksi kirjoittelen vähemmän aina välillä. Tämänkin postauksen julkaiseminen jännittää hirmuisesti, mutta hei! Ei mulla ole enää mitään menetettävää.
Haluan jatkaa bloggailua ja palata siihen entiseen Lauraan. En vain tiedä, kuinka se onnistuu.


Otin pidennykset muuten pois, mutta haluaisin ne takaisin.