Black sheep

Pari päivää sitten mulle iski kriisi. Kaappini on täynnä ihanan värisiä vaatteita, mutta mikään ei sovi yhteen mun hiusten kanssa. Väri oli inhottavan epätasainen sini-vihreä-ruskea-yrjö enkä tiennyt alanko vaalentamaan vai en. Katsoin hiusteni kuntoa ja omaa jaksamistani kaiken tämän kivun keskellä ja totesin, että ei, nyt ei ole sen aika. Muistin omistavani vielä yhden Schwarzkopfin Live Color XXL:n mustan hiusvärin, joten päätin rohkaistua ja värjätä itselleni taas mustan kuontalon. Tunnen olevani tässä eniten oma itseni ja värinatsin on helppo elää, kun kaikki värit käyvät mustien hiusten kanssa. Jos joskus innostun taas läträilemään shokkivärien kanssa menen suoraan kampaajalle, jotta väristä tulee tasainen. Mutta nyt ainakin annan hiusteni vaan nauttia tummasta väristä ja ravitsevista hoidoista. I love it.

EDIT: Jos joku ihmettelee sinisiä ja vihreitä vivahteita, ne johtuvat värin loppumisesta kesken. Tukkani on niin pitkä ja paksu ettei yksi puteli meinannut riittää millään, joten jätin muutamia raitoja ainakin väliaikaisesti.

Kokeilin myös laittaa vähän mustaa luomiväriä silmien alapuolelle, jolle normaalisti laitan vaan eye liner-rajaukset. Oon pitkään halunnut oppia meikata savuiset silmät, mutta lopputulos on näyttänyt vain siltä, että olen saanut turpaani tai yritän leikkiä Alice Cooperia. Heräsin tänään aikasin, joten tylsyyksissäni sain väsättyä tällaista. Kahdessa alimmaisessa kuvassa näkyy parhaiten, kun auringonvalo ei loista suoraan silmiin. Vielä pitää harjoitella, mutta oikeaan suuntaan ollaan selkeästi menossa.

Kävin tänään vaihteeksi lääkärissä. Toivoin saavani edes jotain kivunlievitystä, mutta ei. Kuulen nykyään joka kerta, että "jos ei oo parin päivään helpottanut niin tule uudelleen". Tulen uudelleen, mutta taas käskevät vain levätä. En jaksa ravata kolme kertaa viikossa eri lääkäreissä ja sairaaloissa, joissa kuulen saman lauseen uudelleen ja uudelleen eikä kukaan loppupeleissä edes yritä auttaa. Joudun vissiin kohta menemään jollekkin kalliille yksityiselle lääkärille, koska en voi elää tällaisessa epätietoisuudessa. Eilenkin meinasin revetä itkuun, kun tulin Pasilasta bussilla Herttoniemeen; tuskat olivat ihan sietämättömät. Tommi tuli vastaan Puotilan metrikselle, ja koko illan vaan valitin huonoa oloani. Voin vaan kuvitella, miten rasittavaa seuraa olin, mutta minkäs teet, kun joka paikkaa vaan särkee eikä kukaan kerro, että miksi. Pelottaa vaan, että koko kesälomani menee ohi näiden kipujen kanssa enkä pysty tekemään mitään ilman itkupotkuraivareita. No, ensi kuun puolessa välissä saan tietää viimeisen oljenkorren, joka selventäisi edes vähän näitä tuskia. Toivotaan, että jotain vastausta tulee silloin.. Tämä odotus on kaikista pahinta.