Miltä hevoseton elämä maistuu?

Viikko sitten jäin hevosettomaksi (onneksi vain väliaikaisesti) ja olo tuntuu varsinaisen oudolta. Iso osa elämästäni puuttuu ja tuntuu, että päivät ovat ihan hirvittävän pitkiä kun siihen ei kuulu enää tuttua parin tunnin tallireissua. Aina tiettyyn kellonaikaan päivästä minulle tulee olo, kuin olisi lähdettävä jonnekin -kun ei heppakaveria ole, korvaan puuttuvan aukon koiran tai perheen kanssa touhutessa. Silti jokainen tauko hevosharrastuksesta vain vahvistaa käsitystäni siitä, etten koskaan voisi luopua harrastuksesta kokonaan.
Hevoseton elämä tuo mukanaan mahdollisuuksia käyttää aikaa paljon muuhunkin, mutta ainakin minulle se tuo henkilökohtaisesti myös hieman stressiä. Ratsastus on oikeastaan ainut asia, millä pääsen pois kaikista arjen kiireistä ja niiden tuomasta stressistä. Hevosen selässä ajatukset pysyvät juuri siinä mitä on tekemässä, eikä mielessä pyöri yksikään muu asia. Se on varmasti kaikille, mutta erityisesti meille äideille ainutlaatuinen tilaisuus unohtaa arjen kiireet.

Tänään sain onneksi taas yhden kokemuksen lisää unohtumattomien kesämuistojen listalle. Pääsin vesijetin kyytiin porhaltamaan täyttä vauhtia järvelle. 30 asteen helle ja kova vauhti keskellä tyyntä järveä takaa saman kokemuksen, minkä saan hevosen selässä. Kaikki muu unohtui ja sain nauttia vain vauhdin huumasta, sekä nauraa kun jetti hyppelehti laineiden päällä. Muutamat tiukat kurvit saivat aikaan hyvän adrenaliinipiikin, jonka jälkeen koko keho oli rentoutunut ja ajatuksetkin ainoastaan positiivisia. Ihan mahtavaa! Jokaisella meistä on se oma juttu, jolla pääsee eroon muusta elämästä ja jolloin voi elää vain hetkessä. Minulla se on ehdottomasti sellainen asia, joka vaatii täyden keskittymiseni. Millaisessa tilanteessa juuri sinä voit unohtaa kaiken muun ja keskittyä vain tekemääsi/kokemaasi asiaan?
Arki rullaa muuten oikein hyvää vauhtia eteenpäin kohti syksyä ja kaikkia sen koitoksia. Päiviini kuuluu paljon valmisteluja tulevaa syksyä varten. Itse pääsen painamaan kunnolla duunia ja se on osittain ruumiillistakin, joten minun on vähän taas terästäydyttävä oman kunnon kanssa ja toki syömisenkin. Tuntuu, että olen ikuinen vehnän ja sokerin vanki. Painoa olisi vielä 8kg pudotettavana tavoitepainoon, eikä ne kilot lähe telkkaria katsoen ja herkkuleivoksia syöden. Aiemmin kesällä pienen tapaturman seurauksena sain nivelsiteisiini vamman, joka ei vieläkään ole parantunut. Voin kävellä ja ratsastaa ihan normaalisti, mutta jalan pienikin taittuminen saa aikaan kovia kipuja. Tahtoisin ehdottomasti lähteä juoksulenkille, mutta en ole ainakaan toistaiseksi ottanut riskiä nilkan toipumisen suhteen. Sen on oltava yhtä ''hyvässä'' kunnossa kuin nytkin, jotta selviän kaikista syksyn koitoksista.
Ninnin hoitopaikkajärjestelyt ovat myös hyvällä mallilla, sillä tänään käytiin tutustumassa tulevaan hoitopaikkaan ja homma olisi enää vain paperihommista kiinni. Kamppailin kauan yksityisen päiväkodin/perhepäivähoidon välillä, mutta tulin lopulta siihen tulokseen, että yksityinen perhepäivähoito on enemmän Ninnin juttu. Elokuun alussa minulle tuleekin kova paikka eteen, kun Ninni on jätettävä ensimmäisen kerran hoitoon. Voi olla, että silloin lasketaan kyyneleitä ylpeydestä, haikeudesta ja puhtaasta rakkaudesta, mitä omaa lasta kohtaan tuntee enemmän kuin osaa sanoilla edes puoliksikaan kertoa.

Tietysti myös tuleva talvi Nitan kanssa jännittää, sillä itselläni on niin paljon odotuksia talvelle. En odota niinkään isoja estekorkeuksia tai hevosessa valtavaa muutosta (vaikka toki nekin olisivat toivottavia), vaan odotan oman ratsastustaitojen kaivamista takaisin esiin ison ruostekasan alta. Kuluneen vuoden aikana olen huomannut jatkuvasti itsestäni uusia ratsastusvirheitä ja olen oppinut katsomaan itseäni paljon kriittisemmin kuin aiemmin. Odotan oikeastaan itseltäni parasta ratsastusta mitä koskaan aiemmin, sillä perusratsastustaitoni ja sen kunnioittaminen on parantunut huomattavasti siitä ajasta kun vielä tavoitteellisesti hyppäsin ja valmentauduin. Minulla on aina ollut riittävä rohkeus esteratsastukseen ja hyvä estesilmä, mutta kunnioitus perusratsastusta kohtaan ja sen oikea treenaaminen on ollut puutteellista, joskus jopa mitätöntä.
Tuleva syksy tuo elämääni paljon uusia haasteita ja muutoksia, mutta aion tarttua niihin innolla. Olen nyt tavoittelemassa unelmiani monessakaan suhteessa, joten panokset ovat kovat. Asenne ja motivaatio minulla on kohdallaan, joten nyt ei tarvita enää muuta kuin tuulta purjeisiin ja kohti uusia haasteita!