Kolme pointtia Fennovoiman hankkeesta
Fennovoiman ydinvoimalahanke on ollut vireillä nyt seitsemän vuotta. Tässä välissä hankkeen aikataulu, omistajat, johtoryhmä, kannattavuuslaskelmat ja laitostoimittajat on ehditty vaihtaa, osa useampaan kertaan.
Ydinvoimalahankkeen puuhailijoiden into ei ole juurikaan laskenut ja miksi olisikaan, siitähän heille palkka maksetaan.
Jonkun olisi kuitenkin hyvä pikkuhiljaa viheltää peli poikki lapasesta karanneelta hankkeelta. Suomen hallituksella on nyt hankkeen uuden periaatepäätöskäsittelyn myötä tähän erinomainen tilaisuus.
Tässä kolme pointtia Fennovoiman hankkeesta. Pointeista ensimmäinen käsittelee hankkeen tarpeellisuutta, toinen kannattavuutta ja kolmas vaihtoehtoja.
1. Fennovoiman voimalalle ei ole tarvetta
Fennovoima saattoi vaikuttaa hyvältä investoinnilta sähkön hintojen ollessa kaikkien aikojen huipussaan vuonna 2010 ja 4-6 mrd euroa maksava, iso ydinvoimala oli lupaus hiilidioksidipäästöttömästä omakustannehintaisesta sähköstä suurelle määrälle yrityksiä.
Maailma on noiden laskelmien jälkeen muuttunut ratkaisevasti. Työ- ja elinkeinoministeriö on trimmannut vuoden 2020 sähkönkulutusennusteitaan 9 TWh alaspäin, mihin mahtuu melkein koko Fennovoiman vuosituotanto. Tämä on osittain seurausta taantumasta, mutta osittain myös tehokkaammasta tuotannosta. Kysynnän vähentyessä myös sähkön hinta on tullut vuosi vuodelta alaspäin.
Fennovoiman suunnitelmiin taas on jouduttu ripottelemaan realismia. Laitoksen kokoa on leikattu neljänneksellä ja valmistumista lykätty jo neljällä vuodella. Fennovoima myy nyt osuuksia voimalastaan 25 % omavastuuosuudella, jonka hinta on 1,6 miljoonaa euroa per MW, mistä voi laskea, että hankkeen hinta on kohonnut viidenneksen alkuperäisen kuluhaitarin yläpuolelle ja on nyt 7,68 mrd euroa.
Näillä luvuilla hanketta tuskin olisi koskaan lähdetty viemään eteenpäin. Kova raha on hankkeesta häipynyt ja se etenee lähes kokonaan julkisen sektorin varassa, sillä Fennovoiman omistajakunta koostuu kahta pientä elintarvikeyhtiötä lukuun ottamatta kokonaan erilaisista valtionyhtiöistä, kunnallisista energiayhtiöistä ja Venäjän valtion Rosatom-konsernista, joka ei ole yhtiö lainkaan vaan eräänlainen liikelaitos.
2. Sopimuksessa on lukuisia epävarmuuksia ja riskejä
Mikäli Fennovoiman hankkeessa olisi kyse vain sähkön hankinnasta, hanke olisi jo ajettu alas. Fennovoima ilmoittaa sähkön takuuhinnaksi 50 euroa per MWh, kun pörssistä voi ostaa sähköä Fennovoiman oletetulle valmistumisvuodelle melkein kympin halvemmalla.
Takuuhinta koskee vain ensimmäistä 12 vuotta. Sen jälkeen laitoksen sähkö hinnoitellaan markkinoilla ja on riippuvainen rahoittajien hyvästä tahdosta vielä pitkään taloudellisen poistoajan jatkuessa. Fennovoima ei ole paljastanut, onko lainan erääntyminen sidottu oletettuun valmistumisvuoteen vai todelliseen valmistumiseen. Valmistumisvuoteen sitominen on kätevä konsti siirtää myöhästymisriski tilaajalle ja näin Rosatom on myös toiminut mm. sopimuksessaan unkarilaisesta Paksin voimalasta.
Rosatomilla on paljon intoa palauttaa neuvostoaikainen suuruutensa, mutta toimintakykyä on ainakin tähän mennessä löytynyt vähän vähemmän. Fennovoiman referenssilaitokseksi valitseman Leningrad II –voimalan työmaa on mm. tähän mennessä romahtanut kahdesti ja suljettu kertaalleen syyttäjäviraston toimesta johtuen sietämättömistä työoloista.
Venäjän ulkopuolella Rosatom on menestynyt vieläkin huonommin. Esimerkiksi Bulgariassa maan hallitus purki sopimuksen Rosatomin kanssa hankkeen kulujen kohottua alun perin sovitusta 4 mrd eurosta yli 10 mrd euroon. Intian Kudankulamissa Rosatom puolestaan lupasi toimittaa voimalan viidessä vuodessa, mutta rakennustöihin kuluikin tuntemattomasta syystä 11 vuotta.
Kun kyseistä voimalaa ei koskaan ole rakennettu minnekään, eikä suunnitelmia edes vielä päivitetty EU-alueen turvallisuusvaatimusten mukaisiksi, pieni tai isompikin viive ja kulujen ylittäminen lienee enemmän kuin odotettua jo valmiiksi kannattavuudeltaan kyseenalaisen hankkeen kanssa.
3. Ydinvoimalle on olemassa parempia vaihtoehtoja
Suomessa ydinvoiman roolina on ollut pitää sähkön hinta matalalla samalla, kun hiilellä, turpeella ja puulla on tuotettu sähköä kaukolämmön sivussa. Ydinvoimalla ei siis fossiilisia polttoaineita korvata vaan ilmastokriisin ratkaisemiseksi tarvitaan entistä parempaa tehokkuusajattelua ja rajoitetusti lisää biomassaa polttolaitoksiin.
Sen sijaan ydinvoiman voi korvata suhteellisen helposti uudemmilla energiantuotantomuodoilla ja niin kannattaisi tehdä.
Maalle rakennettavan tuulivoiman tuotantokustannukset ovat monissa maissa jo samaa luokkaa kuin ydinvoiman. Tuulipuistoja saa nopeasti pystyyn, polttoainetta ei tarvitse hankkia mistään ja yksikkökokoa voi skaalata tarpeen mukaan. Aurinkopaneelit puolestaan tarjoavat kuluttajille kustannustehokkaan tavan korvata sähkön hankintaa markkinoilta ja alentavat siten suurten sähkönkäyttäjien hintaa.
Molemmissa teknologioissa on myös se hyvä puoli, että ne työllistävät ja mahdollistavat tuottavia investointeja, jotka kohdistuvat tasaisesti eri puolille maata ja nostavat ostovoimaa.
Mikäli ikuinen ydinvoimahankkeiden kanssa vispaaminen nyt vihdoin vihelletään poikki, uudella energiapolitiikalla voi olla merkittävä rooli Suomen luotsaamisessa pois pitkään jatkuneesta matalasuhdanteesta.
