Hakuna matata

Nää on mun parhaita päiviä koska vietän niit niin et on menevii ja tulevii kuka niitä murehtii On niin paljon niit jotka leuka rinnas kuleksii kattoen mihin siit on Mun ei tarvi kun nähä sut ja se pelastaa mun koko viikon ja sit vaan ylläpidän hyvii viboja Ei pienist jutuista jaksa poltella hihoja

Mä oon aina unelmoinu isosti
tai sit en oo koskaan vaan kasvanu isoksi
Jokainen meist tallaa tavallaan
jos se tuntuu hyvältä niin antaa palaa vaan
Välillä pitääkin vähän tyriä
kokemus tekee niistä hetkistä hyviä

Miljoona vuotta (meripihkahuone) - Solonen & Kosola, keskimmäinen kuva weheartit
Olen aina ollut hyvin tapahtuma-altis persoona, tapaturmista puhumattakaan. Milloin minut on kiidätetty ensiapuun partioleiriltä, milloin laskettelurinteestä. Välillä tuntuu, että kaksi jalkaani ovat minulle liikaa - sen verran usein tervehdin maankamaraa lähietäisyydeltä. Valehtelematta puolet housuistani ovat rikki tai paikatut polvesta, ja valkoiset Converseni ovat pinttyneen tummat (tultuani nurinkurin mutaista mäkeä alas).
Kompuroimisten lisäksi tunnun kerääväni sattumia puoleeni kuin magneetti. Huithapeli-luonteellani on varmasti suuri vaikutus tähän, koska jostain syystä löydän itseni usein tilanteista, joihin en kuvitellut koskaan päätyväni. On jouduttu vaihtamaan auton rengasta aamukuudelta tienreunassa, matkustettu ystävän kanssa sikiöasennossa takakontissa ja käytetty kokkaillessa rypsiöljyn sijasta epähuomiossa lamppuöljyä. Ja tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin, kysykää vaikka läheisiltäni.
Viimeisin ryssimäni asia oli niinkin vähäpätöinen juttu kuin pääsykokeet. Hain yhteishaussa luokanopettajaksi Helsingin yliopistoon ja olin aivan satavarma, että VAKAVA-koe järjestetään 5.6. Olin pyytänyt kyseisen päivän töistä vapaaksi ja henkisesti valmistautunut vasta kuukauden päästä olevaan koitokseen. No, kuinkas ollakaan - edellisenä iltana minulle selkeni, että VAKAVA-koe onkin 6.5. eli seuraavana aamuna! Olin pienessä päässäni kääntänyt numerot 5 ja 6 väärinpäin, ja minun täytyi tietenkin mennä tuona oikeana koepäivänä töihin.
Eihän siinä sitten muu auttanut kuin yrittää kääntää harmistus "voitoksi". Märisin ensimmäisen illan sitä, kuinka en koskaan tule saamaan ammattia, kun en kykene edes pitämään yhdestä päivämäärästä huolta. Luuseri mikä luuseri, ikätoverini lähestyvät luultavasti eläkeikää kun minä vietän fuksivuottani. Siinä vaiheessa voin taputtaa itseäni olalle ja todeta: "Job well done, Elina."
Onneksi mulla riittää töitä nyt niin kauan kuin haluan, etten joudu ihan tyhjän päälle vaikka pääsykokeet missasinkin. Aion myös hakea täydennyshaussa ehkäpä sosionomiksi (ja tatuoida oikean koepäivämäärän otsaani). Ajattelin, että välivuoden aikana löytäisin kadonneen opiskelumotivaationi, mutta vielä niin ei ole käynyt. Huhuu, missä olet...? Mulla ei ole intohimoa opiskella eikä puhdasta tiedonjanoa mitään tiettyä alaa kohtaan. Silti haluaisin päästä kouluun - ihan vaan sen takia, että olisin yhteiskunnan silmissä jotain muutakin kuin säälittävä ylioppilas, joka putosi kelkasta heti kirjoitusten jälkeen.
Lopetan tämän postauksen näihin tunnelmiin, jotta muistan kehittää itseäni. Tarkemmaksi, huolellisemmaksi ja vähemmän säheltäväksi. En halua aina mokata, kun minulla on mahdollisuus näyttää ja todistaa kykyni. Haluan olla aikuinen ja ottaa vastuun tekemisistäni... tahdon saavuttaa jotain! Tätä menoa niin ei tapahdu, joten jatkossa pääsykokeisiin päntätessäni aion palata tähän postaukseen ja muistaa, kuinka inhottavalta tuntui mokata oman huolimattomuuteni takia. Go with the flow -asenteesta kun voi joskus olla enemmän haittaa kuin hyötyä.
♥: Elli