Treeniluuseri avautuu

Kyselin jokin aika sitten postaustoiveita teiltä ja useampikin kaipaili jälleen treenijuttuja. Treenirintamalta ei kesällä ole ollut kovin paljon kerrottavaa, sillä otin heinä-elokuussa vähän lomaa kaikesta treenaamisesta. Olen itse asiassa pohdiskellut suhdettani urheiluun ja treenaamiseen viime aikoina paljonkin, ja monenlaisia ajatuksia on myös pyörinyt päässä sen jälkeen, kun kerroin pillahtaneeni salilla itkuun tosi rankan treenin takia. Vaikka tuolloin tunteikas reaktioni lähinnä huvitti minua, jäin silti miettimään kommentteja, joissa kyseenalaistettiin, treenaanko sittenkin liian kovaa tai mahtaakohan salitreeni ollenkaan sopia minulle.

Olin salitreenin alusta alkaen tuntemuksistani täällä blogin puolella hyvin rehellinen. Kerroin avoimesti kaikista turhautumisen, epämukavuuden ja vähän lannistumisenkin tunteista, joita aika ajoin koin kuntosalilla huhkiessani. Lähtötasoni ei alun alkaen ollut kovinkaan kummoinen ja tiedostin kyllä, että tulosten saavuttaminen tulisi vaatimaan minulta astumista oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Hyväksyin ajatuksen tasolla sen, että treenaaminen tulisi olemaan rankkaa ja ajoittain tuskaistakin, mutta toivoin, että pikkuhiljaa tulosten myötä alkaisi myös syntyä niitä onnistumisen ja itsensä voittamisen kokemuksia. Palkkasin projektiin avuksi personal trainerin monestakin syystä: a) halusin ammattilaisen apua saliohjelman tekemisessä, b) tarvitsin konkreettisia neuvoja ja opastusta treeniä tehdessä, sillä olen salilla kävijänä varsin kokematon enkä halunnut ottaa riskiä, että tekisin jotain väärin, c) sovitut tapaamiset motivoivat palaamaan salille säännöllisesti ja d) olen liikkujana varsin mukavuudenhaluinen ihminen, joten tunsin, että tarvitsen sopivassa suhteessa keppiä ja porkkanaa, jotta edistystä tapahtuisi.

Ensisijaisesti salitreenaamiseni tavoitteena oli kohottaa kuntoa ja saada lisää voimaa, mutta toki myös silmin nähtävillä muutoksilla oli sijansa motivaattorina. Alku tuntui kankealta ja olin jopa hiukan pettynyt lähtötasooni, kun salille ensimmäisiä kertoja astuessa paljastui, miten huonossa kunnossa joiltakin osin olinkaan. PT tsemppasi ja minä kipitin kiltisti salille pari kertaa viikossa. Edistys tuntui hitaalta ja myönnän kamppailleeni melko varhaisesta vaiheesta lähtien motivaatio-ongelmien kanssa. Salitreeni ei varmasti ole täysin minun juttuni, mutta ajattelin, että sitä on tehtävä, jos tietyissä asioissa haluaa kehittyä.

Huomasin jossain vaiheessa, että olin tunnollisesti käynyt salilla sen pari kertaa viikossa koko kevään ajan, mutta intoni treenausta kohtaan ei ollut kasvanut lainkaan. Homma tuntui ihan yhtä suossa tarpomiselta kuin alussakin. Jossain vaiheessa salille lähteminen alkoi tuntua suorastaan vastenmieliseltä ja oikeastaan ainoa asia, joka minut sai liikkeelle, oli sovittu tapaaminen PT:n kanssa. Tottakai koin aika ajoin onnistumisen elämyksiä ja tuntui hyvältä, kun jaksoikin enemmän kuin viime kerralla, mutta ei siinä huhkimisessa kyllä sellaista aitoa tekemisen iloa ollut. Treenin jälkeen oli hyvä fiilis, että sen oli saanut tehtyä, mutta en nauttinut siitä itse tekemisestä pätkääkään.

En silti halunnut lopettaa salilla käymistä, koska olin päättänyt, että tällä kertaa en luovuta. En aikonut antaa itseni luisua takaisin sinne mukavuusalueelle, vaan halusin haastaa itseni. Halusin antaa treenaamiselle edes mahdollisuuden - ja se puolestaan vaati, että en lopettaisi kesken. Olin asettanut itselleni tietynlaisen takarajan, että jos viimeistään syksyyn mennessä en olisi oppinut tykkäämään salilla käymisestä, saisin virallisesti luvan lopettaa ja todeta, että ei ollut minun juttuni.

Kesäkuun lopulla tuntui, että olin aivan uuvuksissa. Koko vuosi oli ollut töiden suhteen varsin vilkas ja aika ajoin olin paiskinut todella pitkiä päiviä. Siinä sivussa olin sinnikkäästi pitänyt kiinni kahdesta viikoittaisesta salitreenistä, käynyt viikonloppuisin pelaamassa racketballia ja juossut iltaisin Wannabe Ballerinasin harjoituksissa. Tässä yhtälössä omat tanssikoulun balettitreenit vain jäivät sivuun, vaikka asia minua harmittikin. Kesäkuun lopulla tuli tunne, että en vain halua mennä salille enää. Aluksi ajattelin, että pitäisin treenistä vähän lomaa ja kävisin salilla mahdollisuuksieni ja jaksamiseni mukaan aina silloin tällöin, mutta lopputulos oli, että kesäkuun jälkeen en ole astunut sinne jalallanikaan.

Aluksi tunsin syyllisyyttä siitä, etten ole saanut raahattua itseäni salille. Tunsin itseni suorastaan epäonnistuneeksi. Joka puolella ympärilläni on eläviä esimerkkejä siitä, kuinka treenaaminen on vienyt mennessään ja entiset sohvaperunat ravaavat lenkillä ja punttiksella kuin viimeistä päivää, puhumattakaan kaikesta siitä treenin mukanaan tuoman hyvän olon ja saavutettujen tulosten sekä lihasten hehkuttamisesta sosiaalisessa mediassa. Tunsin oloni entistä enemmän luuseriksi. Olenko valtakunnan ainoa ihminen, joka ei saa lietsottua itseään nauttimaan tuosta kaikesta?

Treenimasennuksen aiheuttamien luuserifiilisten jälkeen tunnelma kääntyi päälaelleen. Salilla käyminen olisi minulle varmasti fyysisesti hyväksi, mutta jos oikeasti inhoan sitä, niin se taas ei voi olla hyväksi henkisesti. Vai voiko? Voiko hyvinvointia etsiä asioista, jotka todellisuudessa tuntuvat huonolta?

Motivaation puute on oikeastaan se ongelma, joka on leimanut kaikkea liikunnallista tekemistä koko ikäni. En ole oikein koskaan pystynyt samaistumaan niihin ihmisiin, jotka silmät loistaen kertovat rakastavansa jotakin lajia niin paljon, että se intohimo vain vetää heidät liikkumaan uudelleen ja uudelleen. On ihmisiä, jotka elävät liikunnasta ja rakastavat hyppiä, juosta, pinnistellä, hikoilla ja koetella kehonsa äärirajoja. Minä en vain ole yksi heistä. Olen kokeillut varmaan kymmeniä lajeja elämäni aikana, enkä ole oppinut rakastamaan niistä juuri ainoatakaan.

Pari mieluisaa liikuntamuotoa olen (hämmästyttävää kyllä) onnistunut lukemattomien kokeilujeni seurauksena löytämään ja olen nyt tullut siihen tulokseen, että on paras pitäytyä niissä. Toinen niistä on aikuisbaletti, jonka rauhallinen ja kurinalainen etenemistapa sekä kaunis liikekieli tuntuvat omilta ja mieluisilta. Toinen puolestaan on lähes edellä mainitun vastakohtaa edustava racketball, jonka nopea, syöksyilevä rytmi, kilpailuhenkisyys ja taktinen ajattelu ovat kuin toisesta maailmasta. Salitreenaamista koskevat mietteeni saivat jonkinlaisen sinettinsä viime sunnuntaina, kun kävin pitkän kesätauon jälkeen ystäväni kanssa pelaamassa racketballia. Tunsin siellä pelikentällä olevani niin onnellinen. Olin fyysisesti aivan puhki, huohotin ja hikoilin kuin pieni possu, mutta se ei tuntunut lainkaan vastenmieliseltä. Päinvastoin minusta tuntui, että olen vain tekemässä jotakin uskomattoman hauskaa ja se liikunta tuli siinä kuin vähän bonuksena sivussa melkein kuin huomaamatta. Tajusin myös, ettei palloiluhallille lähteminen ole ollut minusta koskaan vastenmielistä siinä missä salille lähteminen oli siltä lähes joka kerta. Siellä racketballkentällä tuli siis viimein sellainen vahva tunne, että tältä sen kuuluu tuntua. Ei pakkopullaa, ei vastenmielisyyttä, ei lannistumisen tunteita. Ei enää. :)

Kuva: Jenni Rotonen / Pupulandia