WHAT HAPPENED IN FEBRUARY

En meinannut millään saada aloitettua tätä helmikuun koontia.

Löi vaan ihan tyhjää. Ding dong.
Kun yritin ekaa kertaa alkaa näpyttämään tätä, pysyi pään lisäksi siis tekstikenttäkin melkosen tyhjänä ja tulin siinä sitten siihen tulokseen, ettei helmikuussa kai sitten vaan sattunut oikein mitään. Vaikkei se nyt kyllä ihan niinkään tietty ole. Olossa ei vaan ehkä sattunut.
Siis. Kun oli vaan sillain, tasasen ookoo. Tasasen jeppismeininki. Tasasen hyvä olla.

Niin, että mitä häh. Miten niin ei muka sattunut mitään? Onhan toi jo hemmetti aikamoista. Ja harvinaisen uutta. Että oho, tosiaan. Semmosta. Taikuri on nyt itsekin vähän ihmeissään tässä.

Mainittakoon nyt siis ekaksi juurikin se.

Helmikuussa oli hyvä.

Eikä siitä sitten oikeestaan sen kummosempaa analyysiä. Oli hyvä kuukaus olla minä, mä ja meitsi.

Helmikuuhun tais myös päättyä talvi. (Nyt sormet ristiin, koputusta pöytään ja mitä kaikkee!)

Jos sellasta nyt täällä edes oli. Tuntuu, että ei ollut.

Ja siis, en todellakaan valita iisistä talvesta, mutta mutta… Vähän kuin yks vuodenaika ois jäänyt nyt kokonaan välistä. Kuin jotain ois jäänyt vähän niinku puuttumaan. (Niin siis muutakin, kuin ne paleltumat ja sormiamputaatiot ja päivät, joina ei pakkasen takia suostu poistumaan ollenkaan himasta.)
Vaikken mä ookaan mikään maailman kovin talvifani, niin neljää vuodenaikaa fanitan kyllä silti ihan täysillä ja vähän on nyt kieltämättä jotenkin orpo olo. Funtasinkin tossa vähän puolitosissani, josko ois vielä pitänyt tehdä joku pikapyrähdys Lappiin tai jonnekin, missä sitä talvea vielä piisais… Harmi vaan, että lapinreissu tulis varmaan tyyliin tyyriimmäks, ku joku etelänmatka.

(Mutta siis niin, don’t get me wrong. En todella toivo tässä mitään takatalvea Helsinkiin, kyllä mä oon tähän kevääseen ihan totaalivalmis!)

Oli kuitenkin välillä myös vähän semmonen että mitäs sitä tässä nyt sitten -fiilis.

Että mitäs mä tässä nyt teen? Missä mä oikeastaan oon? Ja ennen kaikkea, mihinkäs hemmettiin sitä ollaan sitten menossa?

Siisteintä on, kun alkaa vihdoin tietää sen, että mitäs mimmejä tässä oikein ollaan. Että kuka minä olen – sitä ei nyt ensimmäistä kertaa elämässään ookaan joutunut enää kysymään.
Mutta mihin tää tämmönen minä nyt sitten haluaa mennä, mitä tehdä? Milloin, miten, kenen kanssa?

Otetaanpas esimerkki.
Tuntuu hyvin vahvasti siltä, että tämä työ, tämä blogitouhu ja -maailma, ei tunnu enää minulta.
Se tuntuu menneeltä. Menneeltä elämältä ja menneeltä, vähän eksyneeltä emmiltä. Nähdyltä, tehdyltä, koetulta – annettunakin kaikki se, mitä koen sille haluuvanikaan antaa. Niiltä hiekkalaatikoilta on kasvettu ulos. Sitä paitsi, niillä hiekkalaatikoilla haisee vähän kusi.
Ja hei. Tarkennetaanpas, että en nyt meinaa millään tällä siis sitä, että oisin lopettamassa bloggaamista itsessään. Een ole. Ajatus ammatikseen bloggaamisesta on vaan mulle itselleni, henkilökohtaisesti, nyt kyllä aikansa elänyt. Mä en vaan saa siitä enää irti mitään.

Puuh. Että mitäs nyt sitten. Opinnot kasaan, tietty. Mutta mitäs muuta sitten. Kaikki on aika lailla auki tällä hetkellä.
Ja toisin kuin tän aiemmin epävaarmuutta hyvin heikosti sietäneen pääkopan kanssa vois luulla, niin nyt se ei yhtäkkiä enää pelotakaan. Sen sijaan kutkuttelee, kutittelee vatsanpohjassa.
Helmikuussa ilmassa oli vielä lievää levottomuutta, nyt sekin on jotenkin jäänyt. Tilalle on tullut jännitys. Ja jokin kumma, mutta hyvin vahva kutina siitä, että vaikkei se tarkka suunta olekaan vielä ihan tiedossa, niin se on silti se ihan oikea.

Luottoo löytyy.