JÄÄHYVÄISET VILLELLE

Kun aloitin blogini, en osannut aavistaakaan miten avoimeksi elämänkuvaukseksi tämä muuttuisikaan. Matkalla olen jättänyt toki läheisteni asiat hyvin pintapuolisiksi raapaisuiksi, omaa ajatusmaailmaani uskaltanut valottaa eniten. Oli blogini teidän mielestä mitä tahansa, koen, että saan kirjoittaa tänne mitä haluan. Silläkin uhalla, että joudun naurunalaiseksi tai tulen entistä haavoittuvaisemmaksi.

Tänään oli tunne, että minun on tehtävä tämä…kirjoittaa tunteistani. Päätöksestäni. Tuijotan vilkkuvaa kursoria ja mietin mistä aloittaa. Pelottaa, mutta ei itketä enää yhtään.

Olipa kerran rakkaustarina: Riikka rakastui Villeen ja Ville Riikkaan. Nämä kaksi rakastavaista asuivat eri kaupungeissa kaivaten toisiaan kipeästi, samalla ulkopuolisen paineen alla. Taisteluhengessä välimatkasta ja muista mutkista selvittiin…he muuttivat yhteen Lahteen. Elämä oli helppoa…talvi vaihtui kesäksi, vihdoin he menivät kihloihin, suunniteltiin häitä. Siinä sivussa eläen nuorenparin vauhdikasta elämää juhlien. Riikka ja Ville olivat erottamattomia, kaikkien mielestä.

Näin se alkoi.

Ja miten se päättyy…

se selviää nyt.

Elämässä on vaikea ennustaa mitään, mutta näin en olisi meille koskaan uskonut käyvän. Vielä hetki sitten katsoin rantakalliolla seivovaa miestäni…hänen selkäänsä, huolestunutta ilmettä ja mietin…siinä hän on…minun tukeni ja turvani 11 vuoden ajalta: Ville joka on katsonut lukemattomia kertoja kun itken, Ville joka on noina kertoina lohduttanut sulkien minut syliinsä, Ville joka on riidellyt kanssani, Ville joka on lyönyt raivon vallassa nyrkkinsä seinään, Ville joka on ollut minulle kylmä, ja hetkessä taas hyvin hellä…Ville joka on rakastanut minua ja lakannut taas rakastamasta. Ville, joka on tehnyt kanssani lapsen, jakanut elämänsä kanssani.

Mutta kun toinen ihminen vierellä tuntuu olevan yhtäaikaa vierelläsi ja täydellisen saavuttamattomissa. Me vain muutuimme, kasvoimme erilleen. En ole se Riikka kuin 11 vuotta sitten, ja vielä enemmän on muuttunut Ville. Elämänilo katosi. Yhteinen elämänilo.

Suhteemme tilan kieltäminen ja täysin arjen turvallisuuteen kietoutuminen ovat olleet pakokeinoja. Ehkä uskalluksen puute katsoa toista silmiin, ja lopulta olla täysin rehellinen. Miksei kumpikaan yritä enää? Eikö rakkauden vuoksi pitäisi yrittää? Toinen vähitellen on liukunut otteesta irti…eikä jaksa enää kurkottaa perään.

Meistä kahdesta minä olen toisinaan etsinyt ulosmenotietä, reagoinut tilaamme ahdistuen ja taas palannut kotiin kuin siipirikko lintu, joka ei osaa lentää etelään. En ole vain uskaltanut nousta siivilleni.

Koen, että meidän ero olisi pettymys niin monelle…perheelle, ystävillemme. Mutta itsekäs on oltava…ei kukaan voi elää ajatellen toisten mielipiteitä. Siksi kirjoitan tästä, en halua että kukaan esittää minulle enää kertaakaan kommenttia ”Mutta miksette yrittäisi vielä?”.

Kasvotusten puhuessani asiasta on vain muutama ihminen jolle voin puhua suoraan sydämestäni kaikki tuntoni ulos. Neljä vuotta sitten puhuin näistä itkien, ja huomatessani, etteivät kyyneleet enää nykyään tule ulos…oli vihdoin ratkaisun aika.

Pyysin Villeä istumaan alas, meidän on kohdattava totuus…ja lähdettävä eri suuntiin.

Minulle itselleni ei tullut yllätyksenä, että Ville oli täysin samaa mieltä. Myös hän oli tehnyt ajatustyötä jo kauan, uskaltamatta sanoa sitä ääneen ennen minua. Ei ole siis merkityksellistä, kumpi halusi eroa ensin, me halusimme sitä yhdessä.

Ystäväni jotka ovat kuunnelleet minua nämä vuodet, ovat helpottuneita, he ovat tukeneet minua matkallani. Moni muu on kauhistunut ja eivät halua kuulla täydellisen rakkaustarinan päättyvän. ”Ei teille noin voi käydä!” tai ”Mutta jos vielä kuitenkin yrittäisitte”. Osa taas on reagoinut uutiseen, että he ovat vaistonneet asioiden olevan huonosti jo pidemmän aikaa.

Olen tuntenut suunnatonta syyllisyyttä siitä, että olemme eläneet kulisseissa…Tai en tiedä ovatko kulissit kulisseja jos aurinkoisia päiviä on ollut joukossa.

Tällä hetkellä minulla on olo, että selviän tästä, ja etten ole huono ihminen vaikka eroan Villestä. En ole luovuttaja, päinvastoin…katson eteenpäin omaksi hyväkseni. Sitä ei voi sanoa luovuttamiseksi. On itsekäs ratkaisu tehdä näin, mutta olen oman onneni seppä. Ja uskon, että minulla on olemassa vielä suurta onnea tulevaisuudessa. Ehkä minua odottaa elämäni rakkaus lähempänä kuin osaan kuvitellakaan. Ken tietää.

Miksi sitten olen tänne kirjoittanut Villestä aina niin kauniisti? Rakastan Villeä (tottakai rakastan!) ja tunnen suurta kiitollisuutta häntä kohtaan kaikesta. Rakastan Villeä enemmän kuin ketään muuta, mutta voin sanoa sen vain yhteisten kokemusten myötä syntyneenä tunteena…en enää aviopuolisolta toiselle.

Kipinä.

Se surullisenkuuluisa kipinä, joka seksilomilla ja yrittämisellä voitaisi herättää eloon, ei vain herännyt enää. Meistä tuli vain ystäviä.

Kaiken keskellä on nyt suloinen lapsemme, joka on autuaan tietämätön vielä tässä vaiheessa tulevasta. Mutta riitojen keskellä kasvanut lapsi varmasti kokee helpotuksena painostavan ilmapiirin häviämisen. Siiriä rakastetaan niin paljon, että uskon rakkauden eheyttävän…vaikka jättää vanhempien ero lapsiin jäljen. Mitä pienempi lapsi eron keskellä on, sitä mukautuvaisempi hän on tulevaan. Näin ainakin sanotaan. Luotan siihen, että kaikki menee hyvin.

Kun ero ei sisällä mitään draamaa tai kolmansia osapuolia, on toivottava, että osaamme toimia kuin aikuiset.

Tämän talven hiljentyminen on ennustanut tulevaa, olen henkisesti valmistellut itseäni tiedostamattani tätä varten: Me oikeasti eroamme.

Nuo sanat näytöllä kirpaisevat, mutta niiden kirjoittaminen muiden kuultavaksi vapauttaa. Paprua lainatakseni: On se elämä niin hassuu, ja kun sataa sitä kastuu…Ville jos joku jättää jäljen, eikä hän koskaan elämästäni katoakaan.

Miten elämä tästä jatkuu, te varmasti kuulette siitä vielä. Tämä on lähinnä synninpäästö itselleni, blogi elää elämäni mukaan kuten aiemminkin. Ja voi kyllä…iloisiakin asioita on elämässäni paljon. Tästä ei tule avioeropurkausta postaus postauksen jälkeen.

Mutta antakaa anteeksi, tämä minun oli kirjoitettava.

Ja voisiko Laura Moisio osuvammin laulaakaan, kuin meidän tarinamme sanasta sanaan. Jäähyväiset Villelle…olet kaikesta huolimatta minulle tärkeä <3