SYDÄMELTÄ TOISELLE – MITÄ KUULUU RAKKAUSELÄMÄÄNI
Piti ensin kirjoitella rouhean kauniista Tallinnasta ja ihanista treffeistä taannoin, mutta kuvia katseltuani muutin mieleni. Tuo Tallinnanreissu on ollut jonkunlainen murroskohta tässä kesässä. Miehet. Voi miehet, nuo ihanat olennot,jotka tekevät meidät naiset onnellisiksi, ja toisinaan ajavat meidät toisinaan hulluuden partaalle.
Kevään ero ei ollutkaan minulle ihan niin sulateltu kuin luulin…tai kun loma alkoi ja oli yhtäkkiä ajatella asioita laiturin nokassa, iski valtava takapakki. Itkin Villen perään (tai oikeastaan onnellisen perhe-elämän perään) ja pohdin tehneeni maailman suurimman virheen. Samalla tietäen kyllä, että oikean ratkaisun olemme yhdessä tehneet. Mutta minuun iski pelko. Olemme käyneet miljoona whatsapp-keskustelua ja puhuneet terapiasta ja samalla silti torjuneet toisemme. Silti salaa mietin, että mitä jos sittenkin…ihan vain Siirin vuoksi…
Pelko on kummallinen asia, se saattaa saada hetkessä ihmisen ihan tolaltaan. Pikkuhiljaa kuitenkin pelkoni väistyi, aurinko paistaa elämään…uskaltaisin ehkä antaa sydämeni jollekin toiselle. Ja taisin antaakin siitä pienen osan miehelle, jota tapailin hyvinkin nopeasti muuttoni jälkeen. Kaikki eteni ihanasti ja onnellisesti eteenpäin kunnes taas se iski, salamana kirkkaalta taivaalta – elämänpelko. Se velloi vuorotellen minun ja uuden mieheni välillä, tehden arjesta vääntöä ja ilo meinasi kadota kokonaan. Erilaisuutemme korostuivat, mietityttivät…ja kun itse olin varma, toinen epäröi…ja päinvastoin. Voin vain kuvitella miten vaikeaa lapsettoman ihmisen on suhtautua Siirin ja minun elämääni, lyhyessä ajassa hypätään sellaiseen tilanteeseen mikä ”normaalitapauksessa” olisi ehkä edessä vasta vuosien päästä. Mutta koska miehet ovat Marsista ja naiset Venuksesta, käsittelimme asiaa eri tavoin, ajautuen vieläkin kauemmaksi toisistamme…
Missä nyt sitten mennään, olo on ollut viimeaikoina hieman surumielinen…aurinkokaan ei paista. Tämä kesä on ollut niin kummallinen. Ehkä onni osuu kohdalle jonain päivänä, ja laastaroitu sydän paranee pikkuhiljaa. Yksinoloon tottuminen on ollut toisaalta helppoa, mutta tulee niitä päiviä kun Siirikin on poissa ja ei meinaa päästä sängystä ylös, koska yksinolo sattuu liikaa. Olen kuitenkin optimisti, paistaa se aurinko vielä risukasaan…ihan varmasti…eikö niin?
