Juoksulenkille piiiiitkän tauon jälkeen
Menin elämäni ensimmäisen kerran kunnolla juoksulenkille noin kuutisen vuotta sitten suunnilleen näihin aikoihin, ehkä kuukausi-pari taaksepäin. En ole montaa kertaa ollut yhtä näännyksissä kuin sen epätoivoisen rämpimisen jälkeen. Reilun 4 kilometrin lenkkiin kului aikaa 50 minuuttia. Juoksin, läähätin ja vaihdoin kävelyksi, kunnes hengitys tasaantui hiukan ja sitten juoksin taas seuraavaan läkähdykseen asti, joka koitti aivan liian pian. Pystyin tuolloin juoksemaan yhtäjaksoisesti ehkä alle viiden minuutin ajan ja olin varma, ettei minusta tule koskaan lenkkeilijää.
Kirjoitin tahmeasta ensijuoksustani blogiin ja sehän oli kuin reality-viihdettä parhaimmillaan. Samaan aikaan se tuntui olevan monille myös ilahduttavan lohdullista. Että joku uskaltaa astua esiin ja kertoa, miltä liikkumisen aloittaminen nollapisteestä oikeasti tuntuu. Lehtien palstoilla ja sporttiblogeissa kun on totuttu näkemään vain viimeisen päälle timmejä vartaloita, huipputuloksia ja treenaamiseen intohimolla suhtautuvia himosporttaajia. Se, että lenkkeilystä kirjoittikin huonossa kunnossa oleva sohvaperuna, tuntui olevan jotain mukavan erilaista. Ystävät ja blogin lukijat tsemppasivat - ja minä raahauduin kärsimään lenkkipoluille yhä uudelleen ja uudelleen siinä toivossa, että jonakin päivänä vielä helpottaisi.
Uskomatonta kyllä, kesän aikana tein aika käsittämättömän harppauksen rapakuntoisesta lötköstä sirpakaksi juoksuintoilijaksi. Selvitin jopa tieni puolimaratonille ja maaliin asti. Voin kertoa, että sitä ensimmäistä, tuskaista lenkkiä tarpoessani en olisi uskonut. Nyt kun katson ajassa taaksepäin, en ihan meinaa uskoa vieläkään.
Puolimaratonin jälkeen juoksuinto laantui. Tavoite oli saavutettu ja minun oli jostain syystä vaikea saada itseäni motivoitua takaisin pururadoille, vaikka juoksu rullasikin hyvin. Kävin hyvin satunnaisesti lenkillä ja yllätyin aina pitkäksi venähtäneiden taukojen jälkeen huomatessani, että juoksukunto ei ollutkaan palannut pohjalukemiin, vaan kroppa tuntui muistavan sen yhden juoksukesän vieläkin. Muutama viikko sitten heräsin tajuamaan, etten ole käynyt yhdelläkään juoksulenkillä noin kolmeen vuoteen. Aloin olla jo aika epäuskoinen, mahtaisiko keho vielä muistaa kuuden vuoden takaista kuntokuuria.
Kolme vuotta, huh, se on pitkä aika. Ja aktiivisista juoksuvuosista tosiaan on vielä paljon sitäkin kauemmin. En ole kaivannut lenkkeilyn pariin ollenkaan, joten en ole ottanut asiasta myöskään paineita, mutta silloin tällöin olen miettinyt juoksemista edelleen. Tulisikohan hommasta näin pitkän tauon jälkeen yhtään mitään? Tuntuisiko se taas yhtä kamalalta kuin sillon ensimmäistä kertaa juostessani? Muutama viikko sitten päätin viimein uskaltautua kokeilemaan - jotenkin hetki vain tuntui kypsältä ja fiilis oikealta.
Katsoin valmiiksi sopivan mittaisen lenkin ja pinkaisin juoksuun aikaisin viikonloppuaamuna, kun tiesin, että saisin puuskuttaa ulkona ihan rauhassa. Musiikki vauhditti kuulokkeissa askeleita, jotka rullasivat yllättävän kevyesti. Kun takana oli reilut 4 kilometriä, olo oli hikinen mutta mitä mainioin. Jaloissa kyllä tuntui, että mitään ihan tällaista ei ole hetkeen tullut tehtyä, mutta kaiken kaikkiaan jäi fiilis, että voisin lähteä uudelleenkin. Ja että pidempikin matka varmasti luonnistuisi - nyt liikuttiin vielä aikalailla mukavuusalueella.
En tiedä, mistä olen sen saanut päähäni, mutta jotenkin olen ehkä ollut liian jumiutunut ajatukseen, että (juoksu)kuntoa voi ylläpitää vain juoksemalla. Hämmentävän hyvin sujuneen lenkin jälkeen tajusin, että todellisuudessahan olen hyvän aikaa treenannut tavalla, josta takuuvarmasti on nimenomaan juoksemista ajatellen ihan älyttömästi hyötyä. Pari-kolme kertaa viikossa toistuvat racketball-pelit ovat kuin 40-50 minuutin mittaisia intervallitreenejä: nopeita juoksupyrähdyksiä ja kiivaita syöksyjä korkealla sykkeellä. Hetkittäin äärimmäisiä ponnistuksia ja hetkittäin rauhallisempaa, mutta liike ei pysähdy pelissä kuin kahden lyhyen juomatauon ajaksi. Kunto on takuulla kasvanut racketball-kentällä kohisten, vaikka sitä ei suoranaisesti pelin tuoksinassa välttämättä huomaakaan.
Voipa siis hyvinkin olla, että kokeilen juoksua kesän mittaan vielä toistamiseen ja tunnustelen, josko intoa lenkkipoluille jälleen riittäisi. Se toisi arkeen taas hiukan erilaista liikettä tuon racketball-viuhtomisen rinnalle. Eli ehkä törmätään vielä kesällä juoksulenkillä! :)
