Olen yksi niistä lukuisista, jotka ovat nyky-yhteiskunnassa rakentaneet itselleen keskittymishäiriön. Itse aiheutettu keskittymishäiriö, ADT.
Siitä on pauhattu viimeisen vuoden sisään valtamedioissa, joten miksei nyt täälläkin, vähän vähemmän valtaisessa pikkumediassa. Tunnistanhan itsessänikin tuon, ADT:n.
Vaikka oikeastaan tuntuu hupsulta allokoida itseään minkään kirjainyhdistelmien alle. Tulee vähän sellainen olo, kun yrittäisin suurennella haastettani tai tehdä itsestäni suuremman numeron kuin olenkaan.
Mutta kyllä te tiedätte: vähän väliä tulee impulssi napata puhelin käteen. Tekee mieli täyttää tylsyyttä virikkeillä, havitella dopamiinia. Bussissa ei pysty enää vain istumaan ja tuijottamaan maisemia, kirjaa on vaikea aloittaa, sarja on helpompi valita kuin kahden tunnin elokuva.
Kaikki on meille saatavilla aivan koko ajan. Ja toisaalta meidän pitäisi olla itse säännöstelemässä itsellemme sitä kaikkea terveellisissä annoksissa, aikamääreissä ja tilanteissa. Mahdotonta.
Olen käynyt viime syksystä lähtien työnohjauksessa. Olemme puhuneet useista teemoista, mutta kaikki menevät aika sujuvasti otsikon alle ”Voisiko elämä ja työelämä olla jotenkin vähän vähemmän hähmäistä?”
Olemme yrittäneet rakentaa prosesseja, työtapoja ja rutiineja, jotka auttaisivat minua arjessa ja löytämään selkeämmän työelämän.
Viimeksi puolitoistatuntisen session loppupuolella työnohjaajani Tarja kysyi, onko jotain, mihin haluaisin erityisesti loppuajan keskittyä. Mietin hetken ja totesin, että sen päivän puhutuista teemoista selkeimmin mieleen oli jäänyt keskittymiskyky.
Keskittymiskyky – mikä ihana sana.
Sana vie lapsuuteen, kun jaksoin oleskella omissa mielikuvitusmaailmoissani vaikka miten pitkään. Istuin kivellä ja kalastin. Samoilin metsässä sisarusten kanssa ja leikin. Piirsin. Luin. Liikuin. Mitä tahansa, mutta aina meneillään olevaan keskittyen.
Sana kertoo myös nuoruudesta, vaikka ei aivan yhtä hanakasti. Mutta edelleen yläkoulu- ja lukioikäisenä pystyin helposti lukemaan vaikka kolme tuntia koulukirjaa paikaltani nousematta. Sitten kävin syömässä ja jatkoin toiset kolme. Sitten ehkä vielä kolmannet kolme. (Jep, silloinen itsekontrollini on nyt kaukainen muisto vain.)
Muistot eivät ehkä näiltä ajoilta ole yhtä kultaisia, kun keskittyminen keskittyi lähinnä kouluun ja koulutehtäviin, joka oli suorittavalle itselleni aika rankkaa. Mutta silti on mukava ajatella itse sitä keskittymistä. Olin siinä totisesti hyvä.
Ja onhan se oltava vielä minussa jossain? Voiko 10 vuotta älypuhelinten maailmassa tuhota aivoni lopullisesti? Tuskin sentään. Mutta muutosta on kyllä tultava, jos aion keskittyä mummona palapeleihin.
Työnohjaajani pyysi miettimään, mihin nykyään keskityn.
Vastasin heti nauraen, että en mihinkään.
Sitten aloin miettimään. Keskittymään.
Keskityn urheiluun, esimerkiksi uimahallissa uimiseen ja sulkapallohallissa pelaamiseen, hiihtoladulla hiihtoon.
Keskittyminen on helppoa, kun näkee ystäviä. En ole enää sellainen, että tekisi mieli kaivaa puhelinta esiin, kun ystävät ovat vieressä. Ainakin jos tapaaminen kestää vain muutaman tunnin.
Luonnossa löydän hetkiä, jolloin keskityn.
Lapsen kanssa löydän hetkiä, jolloin keskityn.
Puolison kanssa elokuvaa katsellessa keskityn.
Toisinaan maalatessani keskityn.
Palavereita on elämässäni nykyisin sen verran vähän, että niissäkin keskityn.
Joululomalla luin monta kirjaa keskittyneesti.
Oli hetkiä sitten kuitenkin. Jos työnohjaajani tsemppimieltä on uskominen, niin yllättävän paljonkin.
Vastasin, että ei jotain tunnin pätkiä lasketa. Tai sellaisia hetkiä, niin kuin urheilu, jolloin puhelimen ottaminen käteen ei olisi muutenkaan mahdollista. Eikä somelomalla luettuja kirjoja.
Haluaisin monen tunnin mittaisia flow-kokemuksia. Olon siitä, että minä hallitsen mielihalujani, eivätkä ne minua. Ja usein, lähes aina, tämä mielihalujen maailman, tämä kaikki keskittymätön levottomuus kiteytyy nimenomaan puhelimeen ja someen. Sieltä se mahdollinen dopamiinipläjäys huutaa, että avaa ruutu, skrollaa vähän, saat nopeasti pientä nautintoa.
Työnohjaajani oli sitä mieltä, että niistä lyhyistä hetkistä kannattaa aloittaa. Niinpä istun ja kirjoitan tässä. Sain tehtäväkseni keskittyä 1,5 tuntia blogijutun kirjoittamiseen.
Olen paljon nopeampi kuin muistin. Kohta on mennyt 20 minuuttia, ja pitäisi kuluttaa vielä tunti ja 10. Aloitin jo kahdesta muusta aiheesta, mutta sitten laitoin ne jemmaan ja otin käsittelyyn tämän akuuteimman. Tämän jota muutenkin pyörittelen nyt mielessäni.
Keskittyminen on vaikeaa. Varsinkin tällä tavalla, että se on pakotettua.
Mutta ehkä se on juuri se salaisuus. Aikuisena ja tällaisessa työssä minun ei tarvitse koskaan keskittyä kovin kauaa. Minun ei tarvitse pakottaa itseäni keskittymiskykyni mukavuusalueen ulkopuolelle. Eihän se siksi harjaannukaan, eikä se lapsuus- ja nuoruusiän keskittymiskyky pysy yllä. En opi, koska en harjoittele, koska harjoittelu on niin epämukavaa.
En pitänyt koskaan kokeisiin lukemisestakaan, mutta silti vain tein sitä. Sehän oli nimenomaan pakotettua keskittymistä. Pystyn helposti palauttamaan mieleeni historian kirjan, jonka väleihin laitoin aina merkintöjä siitä, että nyt voi ottaa tauon: kuunnella biisin, syödä omenan, lähettää viestin poikaystävälle.
Nykyisellä keskittymiskyvylläni koko albumi olisi jo kuunneltu, hedelmäkori syöty ja viestejä lähetetty pilvin pimein jo ensimmäisen sivun aikana.
Tiedän, etten ole ainoa. Tiedän, että tosi moni teistäkin, jotka tämän lukevat, tunnistavat itsensäkin.
Mutta se ei jotenkin lohduta, pikemminkin ahdistaa: miten me olemme päästäneet itsemme tähän jamaan?
Miettikää, että sain älypuhelimen 10,5 vuotta sitten ja kirjoitin silloin tähän samaan blogiin, miten pelkään muuttuvani. Ja juuri niin on käynyt.
”Isoin asia onkin tieto siitä, että kun annan pikkusormen, se vie koko käden. Ja totta kai se tekee niin, sehän mahdollistaa monen asian, mitä en ennen ole voinut tehdä. Toisaalta se mahdollistaa myös älyttömän typerän puhelinkäyttäytymisen: ystävät kahvipöydän ääressä puhelimet kädessä, ihmiset keikalla eivät kuule musiikkia, kun kuvaavat. Jokainen bussimatka kuljetaan netin syövereissä ja aina pitää olla tavoitettavissa. Väittelyitä ja keskusteluja ei synny, kun aina voidaan tarkistaa faktat samantien. Tärkeät tylsistymisen hetket jäävät unholaan, kun aina on virikkeitä. Ja tätä minä inhoan.”
Omat tapani ovat niitä, joita voin muuttaa. Ja minä haluan hanakasti saada keskittymiskykyni takaisin. Uskon sen laskevan samalla ylikerroksia ja tuovan levollisuutta tilalle.
(Välihuomio: ensimmäinen impulssi vasta tässä vaiheessa! Teki mieli ottaa puhelin ja käydä somet läpi. Olen ylpeä, että meni puoli tuntia. Ehkä voin kuin voinkin oppia. Oikeastihan pitäisi laittaa puhelin jonnekin kauas, mutta kuuntelen siitä samalla musiikkia, ja minulla on vain langalliset kuulokkeet. Parasta olisi tietysti hiljaisuus, mutta alhaalla huudatetaan lastenlauluja, niin otan mieluummin tämän Relaxing kasvohoito -soittolistan kuin Tässäpä Peppi Pitkätossu.)
Ehkä tätä voi tosiaan harjoitella. Pidin 90- ja 2000-luvun keskittyvästä itseäni. Ehkä voisin löytää hänet tälle vuosikymmenelle. Oho, yksi vuosikymmen taisi jäädä välistä, mutta jos nyt 2020-luku voisi olla uutta, kultaista keskittymisen aikakautta.
Sitä kohti.
-Henriikka
Ps. Aikaa jäljellä tasan tunti. Tulee pitkä tunti.
Ps. Oikoluvun jälkeen 49 minuuttia. Huh.
Pps. Muotoilujen jälkeen 35 minuuttia. I can do this!
Pps. Kuvien valinnan jälkeen 27 minuuttia. Tämä alkaa helpottua. Oikeasti. Minä keskityn.
Ppps. ÄH! Nyt luin vahingossa viestin puhelimesta. Nyt palaan ruotuun. 23 minuuttia pyhää aikaa jäljellä. You can do this!
—
Kuvat: Pauliina Tähkäpää
