Kun vanhingossa laulaa ääneen

Olen alkanut laulaa vahingossa paljon ääneen. Kuljen kadulla ja laulan ääneen, istun töissä ja laulan ääneen. Päästelen outoja nuotteja ja välillä ihan kokonaisia lauseitakin lauluista. Ne ovat varmaan nämä alkavat pakkaset ja kellojen kääntö, jotka ovat saaneet minut vähän tolaltani.

Istun juuri kahvilassa. Lauloin vahingossa erään suositun kipaleen korkeimmat nuotit ääneen (i’m covering my ears like a kid… lalalalala…). Täysin tahattomasti, huomattavan nolosti. Vastapäätä istunut poika ei aivan ymmärtänyt jutun juonta. Hän maireasti hymyillen vastaanotti ilmoille päässeet säveleni osoituksena siitä, että tässä pöydässä saa laulaa aivan vapaasti. Nyt hän laulaa kovaa ja epävireisesti ja nyökyttää päätään kuin olisi koko ajan kaikkien kanssa samaa mieltä. Yritä tässä nyt tehdä töitä. Omapa oli vikani, pissin omiin eväisiin (pahinta on ehkä se, että hän tulkitsee. Kulmat kurtussa ja rakkaudentuska sydämessä).

Tässä kaupungissa taitaa yhdellä sun toisella olla kellojen siirrosta mieli muualla ja sydän syrjällään. Helsingissä tuulee ja ohikulkijat senkun hytisevät. Toiset laulavat, toiset eivät. Toiset tahallisesti, toiset tahattomasti.

Aika on laulaa ja aika olla vaiti. Aika on hytistä ja aika on nauttia lämmöstä. Aika on ärsyyntyä vastapäisestä, aika itse muita häiritä. Aika on siteerata Pyhää kirjaa, aika on hävetä tekstejään ja istua hiljaa. Aika on lopettaa ajoissa tai vetää överit ja poistua talosta.

- Henriikka

Ps. Nyt vastapäinen kaveri aloitti tanssin. Kädet ilmaan ja sitä rataa. Meikämandoliini nousee ja poistuu nyt.