Bonfire heart
Takanani on nyt tämän blogihistorian pisin postaustauko, lähes 5 viikkoa. Mietin pitkään, miksi minua ei huvita kirjoittaa. Ehkä siksi, etten usko ketään kiinnostavan arkeni, joka koostuu töistä ja kotona puuhailusta. Työrytmi on asettunut nyt uomiinsa - teen joka toisen viikon aamuvuoroa ja joka toisen viikon iltavuoroa. Kun olen päivät pitkät asiakaspalvelutyössä ja ihmisten ympäröimänä, niin kotiin tullessani ei tee ensimmäisenä mieli laittaa musiikkia soimaan tai jutella kenenkään kanssa. Silloin haluan vain istahtaa hetkeksi aloilleni, kuunnella hiljaisuutta ja omia ajatuksiani. Ikään kuin puran sen työpäivän hälinän. Tähän rauhoittumisrituaaliin menee aikaa kymmenestä viiteentoista minuuttiin, ja sen jälkeen olen taas iloinen ja aktiivinen oma itseni. Käykö kenelläkään muulla koskaan näin? Tää on nimittäin ihan uusi juttu mulle. En vain kykene olemaan sosiaalinen heti työpäivän jälkeen, kun väsyttää ja olen juuri puhunut työkseni monta tuntia putkeen.
Toinen syy blogihiljaisuuteen on ollut, yllätys yllätys, ystäväni Hodgkinin lymfooma. Kun alkusyksystä huomasin, että syöpä alkaa taas saada otetta ajatuksistani ja päättää, mitä voin ja mitä en voi tehdä, katsoin parhaimmaksi sulkea kaikki Hodgkiniin viittaavat asiat mielestäni pois. Vaikka en olekaan kirjoitellut syövästä juuri mitään viime aikoina, niin tämä on kuitenkin syöpäblogi. Joka ikinen kerta tänne tullessani muistan syövän ja kaiken sen, mitä olen käynyt läpi. Käyn salamannopeasti aina läpi viimeisen kahden vuoden tapahtumat, kun avaan blogini. Ikävät muistot palautuvat mieleen ja voin lähes fyysisesti taas tuntea, kuinka kanyyli painaa kädessäni niin, että sitä pakottaa. Ja suoraan sanottuna mä vihaan sitä tunnetta.
Pelkään edelleen syövän uusiutumista, ja sen kanssa on ollut suht raskasta elää. Hirveintä on olla epävarma omasta terveydestään, eikö niin? Toivoisin, että omistaisin laserkatseen, jolloin näkisin vatsaani vilkaisemalla että onko siellä sisäelimissä möykkyjä vai ei. Kävin maanantaina Meilahdessa tietokonetomografiatutkimuksissa, jotka sujuivat ihan hyvin. Etukäteen juotavasta varjoaineesta oli jätetty aniksen maku pois (hurraa!!), joten sekään ei tuottanut oksennusrefleksiä. Kanyyli saatiin ekalla yrittämällä suoneen, mitä ei ole tapahtunut sitten syksyn 2011 jälkeen kertaakaan. Pelkään kuitenkin, että tämä kaikki on vain tyyntä myrskyn edessä. Menen ensi maanantaina eli yliylihuomenna tapaamaan lääkäriä, jolloin kuulen tuomioni syövän uusiutumisesta. En halua kirjoittaa aiheesta nyt enempää, koska alan joko itkeä tai täristä pelosta. Palaan asiaan kyllä sitten, kun tulokset ovat tulleet.
Olen viime kuussa yrittänyt panostaa itseeni enemmän kuin aiemmin. Tehnyt niitä asioita, joista nautin ja joista minulle tulee hyvä mieli.
... rapsutellut maailman söpöintä työkaveriani (pomoni jättää silloin tällöin koiransa minulle vahdittavaksi kassan taakse, haha)...
... nauttinut hiljaisista aamupäivistä kokkaillen (en edelleenkään oo mikään masterchef, mut vielä mä joku päivä yllätän itseni)...
... tajunnut, kuinka hyviä ihmisiä mulla on ympärilläni, vaikka välillä tunnen olevani tämän universumin yksinäisin ihminen...
... hihittänyt jääkaappimagneetille, joka muistuttaa minua juuristani ja siitä, minne todellisuudessa kuulun...
... ja ennen kaikkea rakastunut syksyyn, ihmisiin ja ikkunastani aukeavaan näköalaan. Vaikka kesästä pidänkin, niin kyllä syksy vie voiton ihan satanolla. Kattokaa nyt, ei noista väreistä voi olla tykkäämättä!
Olen myös laihtunut. Tarkkaa kilomäärää en osaa sanoa, koska en omista vaakaa enkä sellaista aio hankkiakaan. Mä olen AINA painanut reilusti enemmän, miltä näytän. Lapsena oli järkytys kuulla, että kaverini painoivat vain 30 kiloa, vaikka oma painoni huiteli jo siellä 45kg hujakoilla. Olin kuitenkin täysin samankokoinen kuin muut. Nyt vanhemmiten olen ymmärtänyt, että se on lihas, mikä painaa. 4-vuotiaasta asti pelattu tennis näkyy väistämättä vartalossani enkä ole aina pitänyt siitä.
Syöpään sairastuessani lopetin aktiiviurheilun lähes kokonaan. Söin Ben&Jerry's -jätskiä elääkseni, koska se meni alas. Muut ruoat, kuten liha, aiheuttivat lähinnä pahoinvointia. Tiesin, että jäätelö on epäterveellistä, mutta silloin se oli toissijainen asia. Tärkeintä oli, että ylipäätään edes söin jotain. Painoni kuitenkin nousi ja nousi, kunnes sain hoidot päätökseen. Tunsin oloni todella tukalaksi silloisessa painossani, mutten tehnyt asialle mitään.
LOKAKUU 2013
Voi olla, että te ette huomaa eroa, mutta itse tunnen sen jaksamisessani ja hyvinvoinnissani selkeästi. Mahdun nykyään s-koon farkkuihin ja paidat istuvat paremmin kuin ennen. Vaikka eniten rasvaa onkin lähtenyt vyötäröltä, olen edelleen vähän pehmeä. Mutta tiedättekö mitä, se ei haittaa! Olen täysin tyytyväinen nykyiseen painooni ja kroppaani. En ole fitness-mimmi enkä Victoria's Secret-malli, mutta olenkin minä. Naisellinen ja muodokas. Tämä on se paino, jossa minulla on hyvä olla ja jossa viihdyn.
En tiedä, miksi edes kerron teille tästä, mutta kai haluan vain ilmaista, että olen saavuttanut yhden tavoitteistani. Ja jos mä vielä joskus joudun kohtaamaan syövän silmästä silmään, niin VANNON etten anna painoni nousta niin radikaalisti kuin ensimmäisellä kerralla. Mörököllit minut vieköön, jos sanani syön ja sitä rataa.
Muistan elävästi tuon ylemmän kuvan hetken. Oltiin Antin kanssa lähdössä elokuviin. Oloni oli hyvin epävarma johtuen peruukista ja noh, muutenkin koko elämäni ja minäkuvani oli sekaisin tuohon aikaan. Tiesin olevani tukeva ja ruma, ja se harmitti. Sitä itseinhoa paremmin muistan kuitenkin sen, kuinka Antti kuvan oton jälkeen kaappasi minut isoon karhunhalaukseen ja kertoi, että olen hänelle rakas, vaikka olisin minkä muotoinen tahansa. Plösönä, kaljuna, ripsettömänä ja kulmakarvattomana Voldemortinakin. Se on jäänyt mieleen yhtenä tärkeimmistä muistoistani.
Ulkonäkö ja -muoto on loppujen lopuksi kuitenkin vain pintaa, ja valitettavasti se tuppaa unohtumaan turhan usein. Meillä kaikilla pitäisi olla ainakin yksi ihminen elämässämme, joka nostaa meidät pystyyn silloin, kun siihen ei itse pysty. Joka latoo niitä karuja faktoja kehiin, vaikka oma henkinen kantti vetelisi viimeisiään. Siksi vaikka nyt tykkäänkin kropastani, en ota stressiä siitä. Tiedän, että minusta välitetään ja minua rakastetaan kaikkien niiden kilojenikin kanssa. Ja se on hyvä tunne se.
♥: Elli
More posts from
