Nostalgiaa
kutsutaan tätä viimeistä viikkoa vaikka lukulomaksi.
Jos teki mieli halata Stephen Kingiä nostalgiapuuskassa Tohtori Unen jälkeen, niin nyt halaisin kyllä uudestaan. Vähän isommin. Pidän kirjoista, joista löytyy lämpöä, ja tästä löysin sitä paljon. Onhan näitä aikahyppyjä käsitelty vaikka miltä kantilta, mutta minusta tämä oli oikein onnistunut kulma. Minulle passaa hyvin, että ohitetaan kaikenmaailman tieteelliset pohjustukset ja puolipakolliset hullu tiedemies -hahmot: vain pari askelta ja ollaan menneisyydessä.
50-60 -lukujen vaihde kuvautuu niin elävästi, että siihen sujahtaa vaivatta. Aivan niin kuin päähenkilö Jake huomaa. Aivan yhtä vaivatta ei suju menneisyyden muuttaminen, mutta jos siihen tarjoutuu tilaisuus, on melkein velvollisuus yrittää korjata vääryyksiä, eikös niin? Niinhän?
Täytyy sanoa, että Kennedyn murha tai mahdollinen murhaamattomuus ei ollut meikäläiselle se mielenkiintoisin puoli juonessa. Eniten nautin "tavallisten" ihmisten kohtaloiden seuraamisesta ja siitä miten tarina pysyi laajudesta ja aiheesta huolimatta kuitenkin maanläheisenä ja helposti lähestyttävänä. Ajankuva oli todella niin onnistunut katselukulmastaan, että kaiken saattoi haistaa ja maistaa jos kirjoittaja niin halusi. Luku, jossa Jake lähtee menneisyyteen, oli kuin karkkia yksityiskohtineen! Kirja jaksoi pitää otteessaan, ainoa puuduttava kohta oli se, jossa Jake seurasi yhtäjaksoisesti vähän pidempään pelkästään Lee H. Oswaldin arkea: kuka kävi kylässä, mitä puhuttiin jne. Mutta tämän jälkeen taas napattiin muutkin tarinan polut mukaan, ja mielenkiinto palasi entiselleen.
Kirjasta aistii - tai ainakin minä olin aistivinani- kirjoittamisen nautinnon. Paitsi, että lukijalle tarjotaan nostalginen pala americanaa, saadaan nauttia myös King -nostalgiasta. Derry bongattu! Lisäksi sekä aikakausi että tarinan lämmin pohjavire toivat mukavasti mieleen kaikuja Stand by Me -leffasta, joka taas on ehdoton lempparini King -filmatisoinneista. 22.11.63 on kikkailematon (voiko niin sanoa, jos on aiheena aikamatkustus?) ja hallittu tarina siitä mitä voisi olla ja siitä mitä sitten tapahtui. Yllättävän romanttinenkin se on, Kingiksi. Viimeisillä riveillä pääsi itku.
Jos teki mieli halata Stephen Kingiä nostalgiapuuskassa Tohtori Unen jälkeen, niin nyt halaisin kyllä uudestaan. Vähän isommin. Pidän kirjoista, joista löytyy lämpöä, ja tästä löysin sitä paljon. Onhan näitä aikahyppyjä käsitelty vaikka miltä kantilta, mutta minusta tämä oli oikein onnistunut kulma. Minulle passaa hyvin, että ohitetaan kaikenmaailman tieteelliset pohjustukset ja puolipakolliset hullu tiedemies -hahmot: vain pari askelta ja ollaan menneisyydessä.
50-60 -lukujen vaihde kuvautuu niin elävästi, että siihen sujahtaa vaivatta. Aivan niin kuin päähenkilö Jake huomaa. Aivan yhtä vaivatta ei suju menneisyyden muuttaminen, mutta jos siihen tarjoutuu tilaisuus, on melkein velvollisuus yrittää korjata vääryyksiä, eikös niin? Niinhän?
Täytyy sanoa, että Kennedyn murha tai mahdollinen murhaamattomuus ei ollut meikäläiselle se mielenkiintoisin puoli juonessa. Eniten nautin "tavallisten" ihmisten kohtaloiden seuraamisesta ja siitä miten tarina pysyi laajudesta ja aiheesta huolimatta kuitenkin maanläheisenä ja helposti lähestyttävänä. Ajankuva oli todella niin onnistunut katselukulmastaan, että kaiken saattoi haistaa ja maistaa jos kirjoittaja niin halusi. Luku, jossa Jake lähtee menneisyyteen, oli kuin karkkia yksityiskohtineen! Kirja jaksoi pitää otteessaan, ainoa puuduttava kohta oli se, jossa Jake seurasi yhtäjaksoisesti vähän pidempään pelkästään Lee H. Oswaldin arkea: kuka kävi kylässä, mitä puhuttiin jne. Mutta tämän jälkeen taas napattiin muutkin tarinan polut mukaan, ja mielenkiinto palasi entiselleen.
Kirjasta aistii - tai ainakin minä olin aistivinani- kirjoittamisen nautinnon. Paitsi, että lukijalle tarjotaan nostalginen pala americanaa, saadaan nauttia myös King -nostalgiasta. Derry bongattu! Lisäksi sekä aikakausi että tarinan lämmin pohjavire toivat mukavasti mieleen kaikuja Stand by Me -leffasta, joka taas on ehdoton lempparini King -filmatisoinneista. 22.11.63 on kikkailematon (voiko niin sanoa, jos on aiheena aikamatkustus?) ja hallittu tarina siitä mitä voisi olla ja siitä mitä sitten tapahtui. Yllättävän romanttinenkin se on, Kingiksi. Viimeisillä riveillä pääsi itku.
More posts from Tiina K
