Ihmepoika

Ihmepoika.
Tiiättekö, millaista on kasvaa pienellä paikkakunnalla, katsella ikkunasta metsänreunaa ja haaveilla olevansa jossain muualla? Se on vähän semmosta. Ne jotka tietää, todellakin tietää. Siinä tulee tarpeeseen kaiken maailman madonnat ja muut hahmot. Siinä on mahdollista kasvattaa mielikuvitukselle sellaiset muskelit, että niillä hoitaa itsensä ihan minne vaan, vaikka tekemään juuri sitä mitä aina suunnittelikin.
Minä kasvoin melko pienen paikkakunnan melko pienellä sivukylällä. Pienempiäkin paikkoja on ihan lähietäisyydellä, kuten se, missä eräs isopäinen poika katseli ikkunasta pikkumetsän reunaa ja perehtyi Suosikin lukemiseen kun kuolema kävi kylässä. Kirjoitteli parhaalle ystävälle kirjeitä joissa aivo sulaa ja repivän rakkauden kohteet vaihtuvat mutta ystävyys vai mitäsenytoli pysyi. Ja New York. Jet' amee!
New York. Koska jotkut meistä ovat liian isoja pieniin kyliin. Niingu Tamppooni huokaa koulun invavessassa "Mää himuan eniten kaikkee vaarallista. Mää oon siinä mielessä jotenki helsinkiläinen!"
Ihmepoika on vähän semmonen. Kokoansa isompi kirja. Kauhean sympaattinen ja aito, hulvaton ja koskettava. Sellainen, joka toi omat teinivuodet maalaiskaupungissa eläviksi taas. Nauroin ääneen monta kertaa, itkinkin. Oli helppo heittäytyä mukaan ja taivastella peltojen keskellä riehuvan nuoruuden menoa täältä turvallisen 25 vuoden matkan päästä. Oi, kultainen nuoruus, kun kaikki oli joskus just niin pasgaa!!!! ja kuitenkin niin ihanaa ja jännittävää. Oi, kasvukipujen kiirastuli!
Isopäisen pojan sisällä ihmepoika etsii tietä näkyville samalla kun perhe yrittää tottua isän poismenoon. Poikaa on pakko kannustaa. Ja helppo kannustaa. Koska kaikki järjestyy, maailmaa aukeaa ja Madonna odottaa.
Elias Koskimies on kirjoittanut itsensä näköisen kirjan, suosittelen!