Paras ja Purevin

Hirveen kiva tää mun purulelu!
Sehän oli selvä ensipuraisulla. Matkalla pentuja katsomaan mietin, että oispa ihana kun niistä joku tuntuisi heti omalta. Tulis semmoinen suuri hetki ja tapahtuisi rakastuminen! Perillä tuijotin kasaa tuhisevia samannäköisiä pötkylöitä ja niin siinä kävi, että yksi niistä nosti pään ylös ja viestitti telepaattisesti, että minä se olen, tykkään susta, ollaan kamuja. (Tai sitten se saattoi nostaa pään, koska oli nälkäinen ja kuuli jonkun tulevan, mutta enpä usko). Jokatapauksessa minä ojensin käden, pentu haukkasi siihen kiinni ja homma oli sillä selvä. Ensipuraisusta.
Seuraavalla kerralla otin pennun syliin, mutta tuli sitten tunne, että jokin ei nyt täsmää. Huomasin vierellä tuijotuksen, ojensin käden ja *hauks* pentu nappasi siitä kiinni. Ai, siinähän sinä olitkin!
Ja nyt se on kotona, voi että. Sillä on kaksi tapaa olla: riehuminen ja nukkuminen. Ensimmäinen sisältää reippaalla kädellä hampaiden käyttöä, ja niinpä nyt harjoitellaankin sitten vähän erilaisia tapoja osoittaa kiintymystä. Kun se kömpii syliin ja työntää pään kainaloon niin lakkaa kaipaamasta asioita. Sitä vaan kuuntelee tuhinaa ja rapsuttelee, tiiättehän, tulee semmoinen mukavasti turruttava lämmön tunne. Raps raps... Olikos mulla jotain mielessä... raps raps... Ei voi muistaa... silitys silitys... huokaus.
Ensimmäisen yön nukuin pennun kanssa, koska enhän olisi kuullut yläkertaan, jos se olis vaikka halunnut ulos tai olis tullut nälkä tai maanjäristys vaikka. Ja koska ihan hirveesti halusin. Eihän sillä mitään hätää ollut, tuhisi tyytyävisenä yön läpeensä, vaihtoi vain paikkaa naamani päällä tai kaulan alla. Haukkasi välillä unisesti korvasta. Toisena yönä perheen miesväki otti yövuoron vaikka ei olisi tarvinnut. Koska nekin hirveesti halusi. Aamulla mietin, että olispa kamala olla naimisissa sellaisen tyypin kanssa, joka ei missään nimessä haluaisi nukkua koiranpentu naamallansa. Että aika hyvä valinta on tullut tehtyä senkin suhteen.
Luin koiranpennun kasvatusopasta, jossa sanottiin mm, että jos pentu vinkuu ja pyytää rapsutusta niin ei saa rapsuttaa. Koska se ei saa oppia, että pyytämällä saa. Ja jos koira vinkuu oven takana, että hei, mua pissattaa, niin ei saa missään nimessä viedä sitä pissalle, koska se ei saa oppia, että vinkumalla saa mitä haluaa. Mietin, että noh, tekstariakaan se ei osaa lähettää, joten vähän menee hankalaksi. Päätin ottaa oppaan ihan huumorin kannalta ja lukeminen muuttui heti viihdyttävämmäksi. Sanoisin, että joku roti tottakai pitää olla, mutta jokainen hoitaa homman tavallaan. Jos koiraa pissattaa niin meillä mennään sitten pissalle. Aika järkevää kuitenkin, eikös?
Kissoihin ei puraisut ole toistaiseksi ihan samalla tavalla tehonneet kuin meihin muihin, mutta eiköhän nekin tuosta pehmene muilla tavoin. Pikkuihiljaa.
Sanoinko jo, että voi että? On tämä ihanaa.