Pelkotiloja hammaslääkärin tuolissa

Pelko on kummallinen voima. Se saa ihmisiä toimimaan täysin epärationaalisesti, luopumaan itselle tärkeistäkin asioista tai pitämään viimeiseen asti kiinni tutuista kaavoista, vaikka ne olisivat viime kädessä haitallisia. Hullua sinänsä, mutta aika monet elämässä tehdyt päätökset tai toimintamallit kumpuavat peloista.

Vaikka pelkoa on helppo pitää puhtaan negatiivisena tunteena, se on kaikessa primitiivisyydessään osa ihmisen itsesuojelumekanismia. Itsesuojeluvaisto on ihan hyvä juttu, mutta joskus se käy vähän ylikierroksilla ja homma lähtee ihan lapasesta. Ihmisillä on täysin järjettömiä fobioita, mutta veikkaan, että suurin osa oudoimmistakin peloista heijastelee jollain tapaa jotakin perin normaalia ja inhimillistä tunnetta: kuolemanpelkoa, kontrollin menettämisen pelkoa, yksin jäämisen tai menettämisen pelkoa tai esimerkiksi kasvojen menettämisen pelkoa.

Minulla ei ole koskaan ollut mitään holtittomia tai täysin järjettömiä pelkoja. En pidä hämähäkeistä tai käärmeistä ja korkeat paikat saattavat aiheuttaa minussa toisinaan vahvaakin ahdistuneisuutta, mutta ne lienevät aika yleisiä juttuja, jotka eivät onneksi häiritse normaalia elämää juurikaan. Olen kuitenkin pari kertaa saanut kohdata ihan älyttömän, irrationaalisen pelon - hammaslääkärin tuolissa nimittäin. Ja viimeksi pääsin elämään tuon kauhun uudelleen perjantaina.

Olin vitkutellut asian kanssa puolitoista vuotta, mutta perjantaina se sitten viimein koitti: viisaudenhammasleikkaus. En ole koskaan pelännyt hammaslääkäriä mitenkään erityisesti, mutta jostain syystä viisaudenhammasoperaatiot ovat herättäneet minussa jotakin täysin ennennäkemätöntä kauhua. Toki hammaslääkärille menemiseen on aina kuulunut tietty epämukava olo ja kuumotus, mikä on varmaankin aika tavallista (kukapa hammaslääkärissä käymistä rakastaisi?), mutta mistään varsinaisesta pelosta ei silti ole ollut kyse.

Jouduin puolitoista vuotta sitten ensimmäistä kertaa hammaskirurgin tuoliin, kun minulta poistettiin oikealta puolelta molemmat viisaudenhampaat. Jostain syystä operaatio pelotti etukäteen ihan holtittomasti ja pelko purkautui lopulta valtaisana itkunpuuskana päästyäni toimenpidehuoneeseen. Hallitsematon reaktio yllätti tuolloin itsenikin, mutta sain hoitohenkilökunnalta niin lempeää ja ymmärtäväistä kohtelua, että koettelemuksesta selvittiin kunnialla. Toipuminenkin oli nopeaa, joskin lisämaustetta sille antoi se, että sain samaan syssyyn vatsataudin ja samalla viikolla oli vielä muuttokin. Huh. Ihmettelen vieläkin, miten selvisin siitä kaikesta. :D

Toisen puolen viisurit jäivät yhä odottamaan poistoa, mutta jotain kertonee kokemuksen traumaattisuudesta, että venkoilin puolitoista vuotta, ennen kuin uskaltauduin uudelleen hammaskirurgin operoitavaksi. Kuvittelin siitä huolimatta, että olisin tällä kertaa leikkaukseen paremmin valmistautunut. Tiesinhän, mitä olisi tulossa ja viimeksikin kaikki meni teknisesti täysin nappiin. Ei ollut siis mitään syytä pelätä! Välttelin ajattelemasta koko asiaa sen kummemmin ja yhtäkkiä olikin enää tunti h-hetkeen. Ja silloin alkoi kauhu taas hiipiä sisuksiin...

Ensimmäistä kertaa epämukava olo iski perjantaina lounaalla äidin kanssa. Äiti kertoili jostakin omasta hammaslääkärikokemuksestaan ja minulle tuli yhtäkkiä tunne, että tämä on nyt aivan liikaa. Keskeytin jutun ja ehdotin, että ei puhuttaisi nyt ollenkaan aiheesta. Kun hurautin iltapäivästä lääkäriin ja astuin odotushuoneeseen, epämukavuus vain yltyi.

Minulle oli puhelimessa aikaa varatessani sanottu, että voisin pyytää tarvittaessa rauhoittavaa lääkettä ennen leikkausta ja mainitsin asiasta vastaanottovirkailijalle. Hän kurtisti kulmiaan ja totesi, ettei tiedoissani lukenut tällaisesta mitään ja epäili, ettei lääke ehtisi enää vaikuttaakaan. Samaan hengenvetoon hän kysäisi, oliko minulle kerrottu muita ohjeita, miten valmistautua leikkaukseen. Epävarmana kyselin, mistäköhän ohjeista hän mahtoi puhua ja sain kuulla, että ennen operaatiota olisi pitänyt olla syömättä kaksi tuntia ja leikkauksen jälkeen minulla pitäisi olla saattaja. Hermostuin entisestään: olin juuri käynyt lounaalla eikä minulla ollut saattajaa. Mahtavaa! :D

Virkailija ohjasi minut istumaan odotusaulaan ja ryhdyin lähettelemään viestejä poikakaverilleni ja äidilleni kysellen, josko jompi kumpi pääsisi hakemaan minua lääkäristä. Ahdistus yltyi yltymistään ja purskahdin lopulta itkuun. Viimeksihän itku alkoi vasta toimenpidehuoneessa, joten tämä ei nyt tosiaan vaikuttanut menevän ainakaan paremmin kuin viime kerralla. Menin takaisin vastaanottovirkailijan pakeille ja nikottelin itkuni lomasta, että olisiko nyt kuitenkin mahdollista saada niitä rauhoittavia, koska olen hieman hermostunut. Virkailija neuvoi minut takaisin istumaan ja lähti jonnekin.

Hetken päästä hän palasi hoitajan kanssa, joka vaikutti etäisesti tutulta. Kun nainen alkoi puhua, olin välittömästi melko varma siitä, että kyseessä oli sama tyyppi, joka minua rauhoitteli silloin 1,5 vuotta takaperin. Sitä lempeän ystävällistä ääntä ja ymmärtäväistä katsetta en unohda varmaan koskaan. Vollotin kuin pikkulapsi ja voi kuinka minua hävetti. Iso ihminen! Ja olinhan käynyt tämän läpi jo kertaalleen aiemmin ja järjellä ajateltuna tiesin, ettei ollut mitään syytä pelätä. Mutta kun pelkäsin vain, niin että vapisutti.

En tiedä, olisinko silloin edellisellä kerralla selvinnyt operaatiosta, elleivät hoitaja ja lääkäri olisi olleet niin uskomattoman ihania tyyppejä. Nyt oltiin samojen tyyppien kanssa jälleen kajoamassa viisaudenhampaisiin, enkä usko, että tästä olisi tullut tälläkään kertaa mitään ilman heitä. Rauhoittavia lääkkeitä en enää ehtinyt saada, mutta ymmärryksellä, empatialla, rauhoittelulla ja tsemppauksella siitä selvittiin. Tuhersin itkua ja vapisin siellä liinan alla, mutta homma saatiin kunnialla päätökseen. Lääkäri ja hoitaja lohduttelivat vielä, että hammaslääkäripelko on hyvin tavallinen juttu. Siellä heidän mukaansa kaksimetriset karskit miehetkin pyörtyilevät pelosta, joten minun ei kuulemma tarvinnut itkuani häpeillä.

Operaatio jätti itkunpuuskineen ja tärinöineen minut silti vähän hämmentyneeseen tilaan. Mistä tuollainen kauhu oikein kumpuaa? Mitä minä oikein siinä leikkauksessa niin kamalasti pelkäsin? Koko tilanne tuntui olevan täysin hallitsemattomissa ja tunteet vain vyöryivät ylitse sellaisella voimalla, etten voinut kuin antaa niiden viedä. Onneksi viimeisetkin viisauden rippeet on nyt kiskottu pois ja ainakaan tismalleen tällaista kokemusta ei tarvitse enää toiste käydä läpi.

Kaikki siis hyvin. Leikkaus onnistui jälleen ongelmitta ja viikonlopun sängynpohjalla levättyäni (Gilmoren tytöt ja jäätelökulho seuranani) turvotuskin alkaa olla poissa ja olo jotakuinkin normaali. Suurkiitos jälleen Ruskeasuon suuntaan tolkuttoman hyvästä hoidosta ja toivottavasti ei kohdata enää koskaan! ;) Olisi kiinnostavaa kuulla teidän muiden vavisuttavista pelkokokemuksista, etenkin niistä vähän omituisista. Vähän vertaistukea maanantaiaamuun ja tarinoita jakoon!

Photos: All Over Press