Diiva olohuoneessa

Tervetuloa mummolaan.

Se, ei vaan HÄN, on täällä. Hän on Iskun Diva-sohva, hänellä voi istua ja pötkötellä ja hän on oikeastaan aika mahtava.

Kauan siinä kesti. Tekisi mieli kliseistää että hyvää jaksaa odottaa, mutta koko sanonta on niin väärin kuin olla voi, etten viitsi. Hyväähän ei nimenomaan jaksaisi odottaa. Jotain semiskeidaa ikearomua ei edes muista tilanneensa, ja paketin saapuessa yllätys on enemmänkin vaisu “ai niin”. Mutta tämä, tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa! Meitsi on täällä niin onnesta soikeana ja naantalin aurinkona, että voisin vaikka sohvan ja oudon valoilmiön vuoksi pitää saavu lempikliseenäsi-bileet.

Itse voisin pukeutua lempikliseekseni “ei tähän tarvita kuin isompi vasara”. Hyvänä kakkosvaihtoehtona voisin olla “kakkaa ei voi kiillottaa”. (Viimeaikaisten blogipostausten perusteella voisin myös pukeutua kursiiviksi. Etukeno on the house.)

Eihän meillä tältä näytä oikeasti koskaan. Tyynyt ovat yleensä lattialla pöytäliinan vieressä ja kukka ikkunalaudalla, koska muuten siitä on jäljellä pelkkä varsi. Sohvalla on leivämuruja ja töhnää, jota lapset tuntuvat spontaanisti erittävän sinne missä nyt vain sattuvat liikkumaan. Vähän kuin etanat. Töhnä on vallannut myös olohuoneen maton, hence the kekseliäs rajaus.

Hullunkirjava tyynynpäällinen on juuri niin räikeä miltä näyttääkin. Se on kirpparilta ja mahtava, niin kuin on myös pöydällä pönöttävä kukka, jonka hankin Plantagenista kuluneella viikolla. (Mahtavinta ikinä on ehkä kumminkin se, että kukka on nimeltään kiiltopusukki. Kursiivin arvoinen asia.)

Aivammahtavaa perjantaita teillekin!

(Bongasitko kuvasta vaaleanpunaisen semisti nolohkon posliinikorkokengän? Se ei ole minun eikä tarkoituksella esillä. Uskokaa.)