WHAT WILL I BE WHEN I GROW UP?

Mikä minusta tulee isona?

Lauseen perässä oleva kysymysmerkki on aina kuvastanut hyvin omaa vastaustani kysymykseen. En nimittäin ole koskaan ihan tarkalleen tiennyt, että mitä oikein haluan sitten isona tehdä. Nuorempana ajattelin, että kyllä se sitten selviää, mutta nyt kun koen olevani iso tai ainakin lähellä isoa… en tiedä oikein tarkalleen vieläkään.

Epätietoisuus tarkoista tulevaisuuden suunnitelmista saa mut kiemurtelemaan nahoissani joka kerta, kun kysymys tielleni sattuu. Oli kysymyksen esittäjänä sitten kuka tahansa, sukulainen tai uusi tuttavuus, koen oloni aina yhtä epämukavaksi vastausta antaessani – tai pikemminkin, kun en tiedä lainkaan, mitä vastaisin. “En tiedä” ei nimittäin ole se määrätietoinen ja kunnianhimoinen vastaus, jonka tahtoisin pystyä antamaan. Päinvastoin. Se kuulostaa lähinnä siltä, että olisin totaalisen hukassa, eksyksissä ilman tavoitteita ja päämääriä elämässä.

“En tiedä”:n takaa löytyykin epävarmuutta. Mikä onkaan oikea suunta? Mikä fiksu seuraava liike? Mitä minun kannattaisi opiskella? Mikä minua oikeasti kiinnostaa? Valinnanvaraa ja vaihtoehtoja nykymaailmassa riittää. Välillä tuntuu, että niiden sekaan melkein hukkuu; ei tiedä mitä valita, eikä aina edes, mitä kaikkea on valittavana. Samalla loputon määrä mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja tuo kuitenkin myös toivoa siihen, että kyllä se oma juttu siellä jossain lymyilee. Pitää vain selvittää, että missä..

Aina välillä toivonkin, että olisin vaan aina tiennyt. Tiennyt, että haluan juuri hammaslääkäriksi, tiennyt, että haluan juuri juristiksi. Tiennyt tarkalleen, mitä haluan. Tietäjän tie ei toki ole helppo sekään, vaan töitä täytyy tehdä päästäkseen haluamaansa. Mutta ainakin sitä tietäisi, että minne päin sitä olisi tavoittelemassa. Tunnelin päässä näkyisi selkeästi se juttu - sen sijaan, että näkisit vain häilyvät ääriviivat, joista et oikein vielä saa selkoa.

Vaikka “en tiedä” onkin epävarmalla pohjalla ei se silti kuitenkaan tarkoita, etteikö sen takana voisi myös olla niitä tavoitteita ja sitä kunnianhimoa. Halua ja tahtoa kyllä löytyy, mutta ei vaan vielä tiedä, mihin näitä voimavaroja tarkalleen käyttäisi. Kiinnostuksenkohteita kyllä löytyy, mutta kiinnostaako joku asia tarpeeksi? Olisiko siitä ammatiksi, uraksi? Tienaako sillä tarpeeksi? Tuntuuko se enää oikealta myöhemmin? Mitä jos ei? Kysymyksiä riittää..

Veikkaan, että monille itseni mukaanluettuna on välillä vaikeaa myöntää olevansa, noh, vähän hukassa. Se ahdistaa. Turhauttaa. Joskus vähän melkein nolottaakin. Tuntuu, että pitäisi tietää tarkalleen, mitä elämältään tahtoo, jotta osaisi ottaa oikean suunnan. Ja jos ei tiedä.. Mitäs sitten? Niinpä.

Jos osaisin antaa vastauksen – tai pikemminkin vastaukset, antaisin ne mielelläni. Mutta tässä sitä ollaan, yhtä kysymyksmerkkiä itsekin. Omassa tarinassani lyödän kuitenkin myös toivonjyvän, joka helpottaa edes vähän omaa stressiäni tulevaisuudesta. Löysinhän nimittäin minäkin nykyisen työni, bloggaajana, josta en olisi aikaisemmin osannut unelmoidakaan. Välillä se siis vain tulee eteen, vähän kuin löytyy vahingossa, tai löytää sinut. Joskus ennemmin, joskus myöhemmin. Kuka sanoo, ettei suuntaa nimittäin voisi muuttaa myöhemminkin, jos siltä tuntuu? Eihän kaiken tarvitse aina olla lopullista.

En vielä tiedä, milloin löydän tulevaisuuden tarkan suunnan. Ehkä “en tiedä” kulkee mukanani vielä pitkään. Aika näyttää. Kaiken tämän en tiedän keskellä en edes enää ihan tiedä, miten halusin tämän postauksen lopettaa. Kai tarkoitus oli vaan kuvata sitä sekasortoa, joka pään sisällä myllää. Ja miettiä, että mistä sitä toisaalta koskaan tietää? Hmm.

What will I be when I grow up?

The questionmark in the end of the question have always reflected my answer quite well. Namely, I’ve never really known exactly what I want to do when I grow up. When I was younger I thought that it’ll all figure out when I’m older. But now that I’m older and consider myself somehow grown up.. I still don’t know.

And the fact that I don’t know what my plans for the future are always makes me uncomfortable when the question hits me. Whether it’s a relative or a new acquaintance asking the question I can’t help feeling a little awkward trying to give the answer – or more likely having no clue what to answer. Because “I don’t know” really isn’t the confident and ambitious answer I would like to give. More like the opposite. It mainly sounds like I’m completely lost. Lost witout any goals and aims in my life.

What’s hiding befind the “I don’t know” is uncertainty. What’s the right direction to go? What would be a wise next move? What should I study? What’s really interests me? There’s plenty of options to choose from in this modern world we’re living in. Sometimes it feels like you’re drowning among all those opinions and don’t really know what to choose or even what all those options are you can choose from. At the same time the endless amount of opportunities gives you the hope that somewhere out there you’ll find the thing that’s just for you. You just have to figure out where and what it is..

Sometimes I hope that I would’ve known all along. Known that I want to be a dentist or known that I want to be a jurist. Known exactly what I want. Of course knowing doesn’t make the way there any easier, you always have to work your way, nothing comes for free. But if I knew, I would at least know what I’m aiming for. I would at least see the thing, my thing in the end of the tunnel – not just a trace of it that I can’t really figure out what it is yet.

But the fact that you don’t know doesn’t have to mean that you have no goals or ambition. The will and desire are there, you just don’t know where to use them yet. You also have many objects of interest but are you really interested enough so that you would make some of them a job, a career? Could you really make your income on those things? And how about later in your life, would it still feel right? The questions never end..

I guess it’s sometimes hard to admit that you actually are a bit lost – at least for me. It feels distressing and frustrating. Sometimes even a little embarrassing. You think that you should know so that you could go towards the right direction. But what if you don’t know? Yes, my question exaclty.

If I could give you the answer here and now, I would, with pleasure. But I can’t. So here I am, a big questionmark myself. But. For some consolation I find my own story a little hopeful. I mean, I did find a job as a blogger that I never before could even dream of. So sometimes it can happen tha it just comes in out of nowhere, just accidentally hits you. Sometimes earlier, sometimes later. And who says you couldn’t change the direction later if you feel like it? It doesn’t always have to be so final.

So, for me, I have no clue what the future will look like. Maybe I’ll carry my “I don’t know” with me for a long time still. Time will tell. Among all these I don’t knows I don’t even know how I wanted to end this post. I guess I just wanted to explain the hurricane going in my head. And try to figure out, how do you ever know? Hmm.