Kaksinaamaista menoa
*VAROITUS: Kirjoitettu erittäin vahvojen hirviölasien kanssa*
Lordin kahdeksas studioalbumi, 'Monstereophonic - Theaterror vs. Demonarchy', julkaistiin viime viikolla ja monen kymmenen kuuntelukerran jälkeen ajattelin hieman analysoida uutukaista. Albumi on jaettu tosiaankin kahteen osaan, joista ensimmäinen, 'Theaterror', tarjoilee perinteisempää Lordia ja loppupuolisko 'Demonarchy' puolikkaan konseptialbumin ja aivan uuden kosketuspinnan hirviöbändin musaan.
Theaterror
Albumin ensimmäinen puolisko starttaa erittäin lordimaisella 'SCG8: One Message Waiting' -introviritelmällä, joka vetää kuuntelijan suoraan bändin kauhuelokuvamaiseen tunnelmaan. Vaikka 'SCG8' ei Lordin parhaita introja olekaan, tuo se kuitenkin oman lisämausteensa levyyn ja iloisen virneen naamalle.
Avauskappale, yksinkertaisesti nimetty 'Let's Go Slaughter He-Man (I Wanna Be the Beast-Man in the Masters of the Universe' on ehkä yksi bändin onnistuneimmista biiseistä ikinä. Popahtava kasarimeno yhdistettynä Lordin nykyiseen raskauteen ja kieli poskessa tehtyihin lyriikoihin on yhdistelmä josta ei vain voi olla tykkäämättä.
'He-Manista' siirrytään sinkkukappale 'Hug You Hardcoreen', ja valitettavasti jo tässä vaiheessa käy selväksi että kyseessä on ehdottomasti albumin heikoin biisi. Itse kappaleessa ei ole mitään vikaa, 'HYH' kuulostaa mahtavalta livebiisiltä ja Parental Advisory -leimaa kaipaavat sanoitukset ovat kivoja, mutta biisi on muuhun levyyn verrattuna liian moderni ja tylsä, ja se jää nopeasti unohduksiin.
'Down With the Devil' tarjoaa kauhuelokuvamaista tunnelmaa höystettynä kasarikertsillä ja lehmänkellolla. Biisi rullaa svengaavasti läpi koko neljäminuuttisensa, ja riittävän erilaiset osat pitävät biisin elävänä ja kiinnostavana. Kertsin pieni modulaatio on hauska :D
Levyn balladi, 'Mary Is Dead' tarjoaa yhden Lordin musikaalisimmista ja onnistuneimmista kappaleista. Arvoitukselliset lyriikat, synakuviot ja bluesahtava kitarariffi luovat yhdessä ainutlaatuisen tunnelman, ja itse olen aina ollut sitä mieltä että bändin vahvuus on hidastempoisissa ja ''laahaavissa'' kappaleissa.
Albumin ensimmäisen puoliskon timantti on ehdottomasti 'Sick Flick', joka voisi hieman popimpana olla melkein miltä tahansa bändin ensimmäisistä levyistä. Sanat ovat ehkä hieman tylsähköt muihin biiseihin verrattuna, mutta toisaalta biisi tarjoaa helposti mukana laulettavan kertsin ja hyviä melodioita. Jos et tiedä mitä flick tarkoittaa niin älä googlaa. Itkunauruhymiö.
Omaksi suosikikseni nousi kuitenkin 'None for One'. Kappale kuulostaa hieman 'Deadachelta', hieman 'Babez For Breakfastilta' ja hieman 'The Arockalypselta', ja on ylipäätään ensimmäisen puoliskon onnistuneimpia biisejä. Syna ja kitara toimivat täydellisesti yhteen, kertsi on helposti lähestyttävä ja biisi pysyy kiinnostavana ja tarjoilee hieman 'Scare Force Onella' esiteltyjä kauhuelementtejä, mitä odotin ehkä hieman enemmänkin.
'Theaterror' on sitä perinteistä kasari-Lordia hieman raskaampana. Se ei tarjoa oikeastaan mitään mullistavaa, mutta kyllähän näitä biisejä mielellään luukuttaa. Sori vaan naapurit.
Lordin kahdeksas studioalbumi, 'Monstereophonic - Theaterror vs. Demonarchy', julkaistiin viime viikolla ja monen kymmenen kuuntelukerran jälkeen ajattelin hieman analysoida uutukaista. Albumi on jaettu tosiaankin kahteen osaan, joista ensimmäinen, 'Theaterror', tarjoilee perinteisempää Lordia ja loppupuolisko 'Demonarchy' puolikkaan konseptialbumin ja aivan uuden kosketuspinnan hirviöbändin musaan.
Theaterror
Albumin ensimmäinen puolisko starttaa erittäin lordimaisella 'SCG8: One Message Waiting' -introviritelmällä, joka vetää kuuntelijan suoraan bändin kauhuelokuvamaiseen tunnelmaan. Vaikka 'SCG8' ei Lordin parhaita introja olekaan, tuo se kuitenkin oman lisämausteensa levyyn ja iloisen virneen naamalle.
Avauskappale, yksinkertaisesti nimetty 'Let's Go Slaughter He-Man (I Wanna Be the Beast-Man in the Masters of the Universe' on ehkä yksi bändin onnistuneimmista biiseistä ikinä. Popahtava kasarimeno yhdistettynä Lordin nykyiseen raskauteen ja kieli poskessa tehtyihin lyriikoihin on yhdistelmä josta ei vain voi olla tykkäämättä.
'He-Manista' siirrytään sinkkukappale 'Hug You Hardcoreen', ja valitettavasti jo tässä vaiheessa käy selväksi että kyseessä on ehdottomasti albumin heikoin biisi. Itse kappaleessa ei ole mitään vikaa, 'HYH' kuulostaa mahtavalta livebiisiltä ja Parental Advisory -leimaa kaipaavat sanoitukset ovat kivoja, mutta biisi on muuhun levyyn verrattuna liian moderni ja tylsä, ja se jää nopeasti unohduksiin.
'Down With the Devil' tarjoaa kauhuelokuvamaista tunnelmaa höystettynä kasarikertsillä ja lehmänkellolla. Biisi rullaa svengaavasti läpi koko neljäminuuttisensa, ja riittävän erilaiset osat pitävät biisin elävänä ja kiinnostavana. Kertsin pieni modulaatio on hauska :D
Levyn balladi, 'Mary Is Dead' tarjoaa yhden Lordin musikaalisimmista ja onnistuneimmista kappaleista. Arvoitukselliset lyriikat, synakuviot ja bluesahtava kitarariffi luovat yhdessä ainutlaatuisen tunnelman, ja itse olen aina ollut sitä mieltä että bändin vahvuus on hidastempoisissa ja ''laahaavissa'' kappaleissa.
Albumin ensimmäisen puoliskon timantti on ehdottomasti 'Sick Flick', joka voisi hieman popimpana olla melkein miltä tahansa bändin ensimmäisistä levyistä. Sanat ovat ehkä hieman tylsähköt muihin biiseihin verrattuna, mutta toisaalta biisi tarjoaa helposti mukana laulettavan kertsin ja hyviä melodioita. Jos et tiedä mitä flick tarkoittaa niin älä googlaa. Itkunauruhymiö.
Omaksi suosikikseni nousi kuitenkin 'None for One'. Kappale kuulostaa hieman 'Deadachelta', hieman 'Babez For Breakfastilta' ja hieman 'The Arockalypselta', ja on ylipäätään ensimmäisen puoliskon onnistuneimpia biisejä. Syna ja kitara toimivat täydellisesti yhteen, kertsi on helposti lähestyttävä ja biisi pysyy kiinnostavana ja tarjoilee hieman 'Scare Force Onella' esiteltyjä kauhuelementtejä, mitä odotin ehkä hieman enemmänkin.
'Theaterror' on sitä perinteistä kasari-Lordia hieman raskaampana. Se ei tarjoa oikeastaan mitään mullistavaa, mutta kyllähän näitä biisejä mielellään luukuttaa. Sori vaan naapurit.
http://soulfenrir.deviantart.com/
Demonarchy
Albumin tarinallisempi puolisko alkaa instrumentaalisella 'SCG VII: Opening Scene' -väliosalla, joka on jopa hieman klasari omaan korvaani, ja toimii mielestäni hyvin siirtäessään kuuntelijan avauspuoliskon kasarimenosta siihen mitä on luvassa.
'Demonarchy'. Biisin startatessa meni hetki tajuta että kuuntelin uutta Lordia enkä esimerkiksi Metallicaa. Bändi heittää oikeastaan kaiken vanhan roskikseen ja pistää päälle sellaisen menon että oksat pois. 'Demonarchy' on täydellinen kappale, ja olen rehellisesti sitä mieltä että bändin olisi pitänyt lähteä tälle raskaammalle tielle jo vuosia sitten.
'The Unholy Gathering' on edellisen pläjäyksen jälkeen hieman tylsä, ja kappale on muutenkin 'Demonarchyn' heikoin. Biisi ei oikein pääse missään vaiheessa vauhtiin, ja palveleekin enemmän tarinankerrontaa.
Tosiaankin, 'Demonarchy' on tarinakokonaisuus jota en lähde nyt sen enempää spoilaamaan. Mr. Lordin mielikuvitus pääsee kuitenkin vahvuuksiinsa näiden biisien aikana, ja meno on kuin kauhuelokuvassa konsanaan, höystettynä toki pienin huumorisin elementein. Tarinallisuus on myös 'Demonarchyn' heikkous, sillä biisit eivät oikein lyriikallisesti toimi yksinään ja ne on melkein pakko kuunnella yhdessä pötkössä.
'Heaven Sent Hell on Earth' on tempovaihteluineen ja hyvien riffiensä ansiosta yksi levyn kohokohdista, ja kertsissä bändi osoittaa taas musiikaalisuutensa. Lordi myös pistää laulussaan parastaan, ja onkin ilo huomata kuinka paljon päämörkö on kehittynyt vuosien varrella, herran ääniskaala on nimittäin hämmentävän laaja.
Mikä on Lordin kaikkien aikojen paras biisi? Mitä ikinä vastasitkaan, se on väärin. 'And the Zombie Says' kohottaa rimaa ja bändi saa tehdä aikamoisen työn ylittääkseen tämän kappaleen tulevaisuudessa. 'Zombie' on samaan aikaan aivan uutta ja hämmentävää, mutta silti se kuulostaa Lordilta. Ja se kertsi! Härreguud.
'Break of Dawn' pomppii erilaisten melodioiden ja rakenteiden välillä, ja on omaan korvaani todella progehtava. Kertsi on jotain joka voisi olla 'Get Heavylta' tai peräti 'Bend Over and Pray the Lordilta', ja biisi on täynnä kiinnostavaia yksityiskohtia.
Albumin päätöskappale, 'The Night the Monsters Died' on outolintu bändin tuotannossa. Seitsemänminuuttinen järkäle on kuin suoraan musikaalin päätösnumero, ja yhtye on tosiaankin luovuutensa huipulla. Mukana on paljon uusia temppuja joita en olisi ikinä uskonut kuulevani Lordin levyllä, ja jos joku olisi tullut soittamaan tämän biisin mulle pari vuotta sitten olisin pitänyt sitä hyvänä trollina.
'Demonarchyn' vähän päälle puolituntinen on Lordin uran kohokohta. Omaan korvaani biisit hipovat täydellisyyttä, ja on jotenkin vaikea keksiä mitään järkevää sanottavaa kun tekisi mieli vain sanoa ''OMG OMG OMG PARASTA IKINÄ MOSHAUS''. Anyway, Lordin on tehtävä kokopitkä konseptialbumi, tämä lyhyt maistiainen nimittäin jätti nälän pidempää tarinaa kohtaan. Lordi saisi jatkaa tällä metallisemmalla ja samaan aikaan musikaallisemmalla ja kokeilemalla tiellä, sillä raa'asti sanottuna ne kolmen minuutin hitit on jo nähty.
Ja hevi on sitä paitsi parasta.
xx
Kuvat:
Kaaoszine
Fenrir Wolfgang Kramer
More posts from
