Retronalle

Hullua miten jotkut esineet tuntee kuin omat taskuna. Kuvassa on kolhuinen nalleparka, jonka olen saanut lapsena – olin niin pieni, että nalle on mielestäni ollut olemassa aina. Se oli vuosikymmeniä hautautuneena mummolan komeron perälle jonne se aikanaan unohtui käytyään liian lapselliseksi, mutta sen löydyttyä muistin jokaisen mutkan ja kaaren kuin olisin nähnyt ne eilen. Tästä lähtevä äänikin on niin äärettömän tuttu. Piirtyvätköhän lapsena muodostuneet muistijäljet aivoihin jollain aivan erityisellä tavalla? Tuntuu, että harva asia tuo mieleen näin paljon oheismuistoja.

Mummolassa ei muinoin 80-luvulla tylsyyden tullen naputeltu älypuhelinta, vaan leikittiin peruna- ja käpylehmillä. Joo kuulostaa tooosi leimiltä, mutta ihan tosi. Ei nyt sillä, että olisin ollut jotenkin poikkeuksellinen tenava ja aivan erityisesti fanittanut käpylehmiä :D, mutta landella 50 kilsaa sivistyksestä ei vain ollut mitään muuta. Oli telkkari jossa muutama kanava, oli satunnainen kauppa-auto, oli suota, metsää ja hyttysiä. Whee. Riemu oli revittävä sieltä mistä sitä irtosi, joten tein lehmille kepeistä ja sammalesta navetan karsinoineen puun runkoa vasten ja rajasin niille laitumen kuusiaidan toiselle puolelle. Leikki jäi kesken kotiinlähdön hetkellä, mutta seuraavalla kerralla se taas jatkui. Kului vuosia, mummosta jätti aika ja kasvoin isommaksi. Kerran (vuosia sitten) kävin huvikseni kurkkimassa vanhaa leikkipaikkaa puun juurella, ja sammalnavetta oli edelleen siellä. Uskomatonta.

Se leikki oli huippu, koska se oli jotain ihan erilaista kuin yleensä. Tuskin olisin kokeillut muuten kuin pakon edessä. Tylsyys tekee ihmiselle (ja varsinkin lapsille) hyvää.

Nallen selässä on vetoavain, jota pyörittämällä se alkaa marssia ja soittaa torvea. Häntäkin pyörii. Aika on tehnyt tehtävänsä: torven soitto kuulostaa enää vienolta pihinältä eikä tassukaan enää nouse kuin ennen. Itseasiassa toinen jalka pysyy kiinni vain pyhällä hengellä, se on liimattu monen monta kertaa. Hauskaa, että mekanismi kuitenkin toimii vielä.

Lapseni eivät luonnollisesti arvosta tätä(kään), sillä äidin lelut ovat mänttejä. Niihin ei saa koskea ja katsoakin saa vain kaukaa. Absurdia, myönnetään. Mutta nallukka lienee eläkepäivänsä ansainnut ja voi nyt lelun sijaan tulla kutsutuksi vaikka vintageaarteeksi. Tuohon ompeluhuoneen kaapin päälle se istuu kukkatapetin kaveriksi kuin nakutettu.

Ja mitä, oisko se taas perjantai? Ihanaa.

Hyvää viikonloppua!