Epäonnistunut vaimo.
Minusta piti tulla ahkera, innokas ja tunnollinen vaimo. Huomaan arjen keskellä kuitenkin olevani kerta toisensa jälkeen epäonnistunut. Tunnen olevani luuserivaimo. En pysty pitämään asuntoa siistinä, viemään roskia, pesemään pyykkiä ja astioita, enkä aina ehdi vaihtamaan lakanoita heti ajatuksen tullessa mieleeni. Tuoksun liian harvoin pullalle ja inhoan antaa hartiahierontaa. Olen unohtanut jynssätä uunin, pestä mikron ja jääkaapin, tyhjentää lattiakaivot ja silittää paidat. Enkä edes omista mankelia.
Suoraan sanoen, en ole pystynyt toteuttamaan moniakaan niistä visioista, jotka pyörivät päässäni omilleni muuttaessani. Olen yhä uudestaan huono ja kelvoton, laiska ja saamaton.
Tiskit odottavat tiskipöydällä, vaikka pöydän alla olisi siihen tarkoitettu konekin. Sänky on pedattu ainoastaan satunnaisina kertoina vieraskoreudesta tai hetkellisestä energian puuskasta. Kirjat on pinotty ympäri asuntoa seinän vierustalle, sillä myimme entisen kirjahyllymme, eikä uusia ole vielä hankittu. Mainokset lojuvat siellä täällä (mistä niitä tulee, vaikka ovessamme on niiden kieltolappu?) ja kengät on potkaistu kotiovelta, eikä suinkaan aseteltu säntillisiin riveihin. Nurkat pölyyntyvät ja muutama lamppukin pitäisi vaihtaa. Mattojen tamppauksesta on kulunut taas muutama kuukausi, ja kevätaurinko paljastaa ikkunoihin tarttuneet siitepölytahrat, kaikesta muusta skeidasta puhumattakaan. Missä on se ahkera taskuvaimo, joka luuttuuaa ja pyykkää? Joka hymy huulilla kuuraa ja kunnostaa?
Voisin väittää, ettei minulla ole aikaa. Mutta meillä kaikillahan on. Se sama 24 tuntia vuorokaudessa. Voisin väittää, että olen väsynyt. Se pitää paikkansa, mutta ei ole mikään syy sinänsä. Ei minusta ole väsynyttä tullut ainakaan siivoten ja ruokaa laittaen. Totuus on karu, mutta yksinkertainen. En ole priorisoinut vaimouteen. Tai siihen vaimouteen, jota vaimoudeksi luulin.
Istuin viime syksynä eräissiä iltamissa, jossa yrittäjä Elina Yrjölä sanoi ääneen viisauden. Viisaus on pöyristyttävän, jopa typerän yksinkertainen. Kaikki me sen tiedämme, mutta vain harva sen uskoo. Lause kuului: ”Et voi saada kaikkea.” Jos panostat uraan 100-prosenttisesti, et voi panostaa perhe-elämään samalla volyymilla. Jos taas haluat antaa perheellesi itsesi ja elämäsi, ei uralle jää sitä kaikkea. Niin yksinkertaista, niin helppo ymmärtää, mutta niin uskomattoman vaikea hyväksyä.
Pari viimeistä vuotta olen laittanut aikani ja panokseni opiskeluun, töihin, blogiin, matkustamiseen ja ystäviin. Olen halunnut opiskella päteväksi kulttuurituottajaksi ja hankkia alalta koulutusta samanaikaisesti. Olen halunnut matkustaa säästötilin tyhjäksi ja olla niin paljon läheisteni kanssa kuin mahdollista. Visioimaani vaimouteen ei ole jäänyt sitä 100 prosenttia. Oikeastaan sille on jäänyt vain pieni hassu murto-osa. Ja minun olisi yksinkertaisesti hyväksyttävä se, sillä itsehän olen päätökseni tehnyt. Ja päätökset ovat kaiken lisäksi olleet hyviä.
Olen asettanut paineet ihan itse. Minua ei ole painostettu olemaan kodin hengetär tai viihtymään enemmän imuri kainalossa. Olen täysin itse aikaasaanut tilan, jossa tunnen tuottaneeni pettymyksen, kun en ole voinut panostaa kaikkeen täysillä. Pitäisi hellittää vähän, antaa itselleen anteeksi. Kaikkea ei voi saada. Elämässäni tulee varmasti aika, jolloin koti nousee prioriteettilistalla korkeammalle sijalle ja tuoksun pullalta nykyistä useammin. Se voi tulla yllättävän nopeastikin. Mutta ennen sitä voisin nauttia nykyhetkestä. Ystävien laatuseurasta, opintojen tuottamasta innosta ja duunipäivän jälkeisestä väsymyksen ja onnellisuuden sekoituksesta. Sitä paitsi tiskivuori ei näytä lainkaan pahalta, kun on kauniita astioita.
Ja mitä vaimouteen tulee, sitä on monenlaista. Muutama päivä sitten kerroin Jannelle epäonnistumisen tunteestani, hän nappasi kädestä, katsoi pilke silmäkulmassa ja sanoi:
”You’re the best joke machine and boobs I’ve ever met.”
Armollista viikonloppua kaikille.
- Henriikka
