Kun uni maittaa liikaa

Olen aamuihminen: simahdan kympiltä, parhaina päivinä jaksan puoleen yöhön. Olen juuri se nappula, joka laittoi mukulana lastenleirillä kellon kuudelta soimaan, että olisi enemmän aikaa leirillä. Kävin lukioaikoina vähintään kahdesti viikossa aamu-uinnilla ja olin aina ainoa alle 70-vuotias, ellen saanut äitiä houkuteltua kaveriksi. Mutta mutta, tässä ollaan nyt ison ongelman äärellä. Minusta on tullut aamutorkku, vaikken edes ole illan virkku.

Miten saatte itsenne ylös sängystä? Siis ihan oikeasti. Olen viime vuoden torkuttanut aivan mahdottomia määriä, toisinaan puoli, parhaimmillaan puolitoista tuntia. Saatan torkuttaa vuorotellen puhelimella, vuorottelen herätyskellolla. Pääni on juuri herättyäni aivan sumussa, enkä ymmärrä kirkkaasti aamujen ihanuutta. En pääse ykkösellä jalkeille, vaikka tiedän rakastavani aamuhetkiä. En pysty kokoamaan itseäni kellon soidessa, enkä pysty takomaan päähän sitä tietoa, että pidän maailmasta taas heti, kun olen jalkeilla.

Torkuttajilta puuttuu itsekuri, pohtii professori. Mutta miten ihmeessä saan itseni kuriin?

Olen yrittänyt huijata itseäni. Olen lyönyt itseni kanssa kaikenlaisia vetoja, joiden pääpotit ovat jääneet saavuttamatta. Olen siirtänyt puhelimen kauas sängystä, olen varannut ihanaa aamupalaa odottamaan. Olen jättänyt puhelimen sängyn viereen, jotta heti aamulla luetut tekstarit saisivat silmät ja mielen virkoamaan. Olen laittanut sängyn viereen villasukat ja pehmoisen aamutakin, jotta päivään nouseminen olisi mahdollisimman pehmeää ja lämpöistä. Sain joululahjaksi kirkasvalolamppu-herätyskellon, joka tekee asiasta lempeämpää, mutta ei auta loppuun saakka. Ei, ei, ei. Olen tuomittu epäonnistumaan. Saatan muutamana aamuna onnistua, sitten taas retkahdan turhaan torkkuun.

Haastavinta on, että saatan olla heräämisen jälkeen lyhyen hetken hyvin kiukkuinen ja ailahteleva. Jos Janne yrittää maanitella minua nousemaan, hän saattaa saada nyrkistä silmään. Verbaalinen tykitys ei kuitenkaan katoa unenpöpperössäkään, viimeksi uninen vaimo oli sopertanut: ”Kiitos hedelmällisestä yhteistyöstä, mutta ei kiitos.”

Parhaiten onnistunut kauteni oli viime syksy, jolloin lupasin jokaisesta torkusta 10 euroa hyväntekeväisyyteen. Muutaman aamun pystyin huijaamaan itseäni ajattelemalla, että rahat menevät hyvään tarkoitukseen. Ja niinhän ne toki menivätkin, mutta pidemmän päälle kukkaro keveni huolestuttavasti. Lopetin torkuttamisen melkein pariksi kuukaudeksi. Mutta kuinkas kävikään? Sitten ajattelin parantuneeni tästä ihanasta synnistä ja lankesin taas. Kirottua.

Täytyisi varmaan aloittaa HC-versio, jossa jokaisesta torkusta pitää lahjoittaa kymppi jollekin inhoamalleen järjestölle. Kun joutuisi kilauttamaan rahat ihmiskaupan hyväksi, loppuisi torkutus lyhyeen. Jostain luin, että vastaavia herätyskelloja olisi jo olemassa. Kun painat torkkua, kello lähettää tililtäsi rahat valitsemallesi järjestölle. En kuitenkaan luota itseeni aivan riittävästi. En halua laittaa penniäkään kehnoille puljuille.

Taas kerran vaadin hartaasti apua. Mikä auttaa pääsemään peitto- ja tyynykasan uumenista ylös? Millä keinoin voisin saada aamuihmisyyteni kukoistamaan levelillä 2.0? Haluaisin niin päästä eroon maailman turhimmista aamuhetkistä, joissa eri kellot soivat muutaman minuutin välein ja jolloin luulen torkusta johtuvan hetkittäisen ilontunteen kantavan herkullista hedelmää.

- Henriikka

Ps. Ei, en voi hankkia koiraa, joka hyppää aamuisin nuolemaan naamaa.
Ja ei, myöskään aamuviideltä herääviä lapsia ei ole nyt vatsassa kasvamassa.