Nahkatakkikelit (hihihi)

Ne ovat täällä taas: nahkatakkikelit. Keskiviikko 11.3. oli ensimmäinen päivä, jolloin viittasin kintaalla talvelle ja puin päälleni talvitakin sijaan mustan nahkarotsin.

Sain parahimman takinretaleen Jannelta lahjaksi viime keväänä, kun olin saanut opinnäytetyöni valmiiksi. Viime vuonna moiset säät alkoivat vasta maaliskuun lopussa (pelottavaa, että sen voi tarkistaa viime vuoden arkistoista), joten tänä vuonna voi nauttia vielä pari viikkoa pidempään. Huomenna heitämme vielä viimeisen lumilautailureissun Messilään, mutta sitten saa talvilajit riittää. Talvitakit pahvilaatikkoon ja koiden syötäväksi kanahäkkiin.

Takatalvi, en edes muista mitä se tarkoittaa. Tulkoon valo.

Tänään on ollut sellainen killeri kevätpäivä, ettei paremman perään tarvitse haikailla. Aamu alkoi juoksulenkillä (olen palannut lenkkipoluille, siitä lisää myöhemmin) ja jatkui brunssilla hurmaavassa seurassa. Nautin molemmista, jälkimmäisestä tosin vähintään tuplasti enemmän.

Brunssin jälkeen lähdin pallona vierimään pitkin Helsingin katuja, tarkoituksenani päätyä kotiin tekemään töitä ja siivoamaan. Vaan päätinpä vaihtaa suunnitelmia ja jäädä harhailemaan Eiraan ja Punavuoreen. Kiersin kivijalkakauppoja ja törmäsin ystävään. Piipahdimme kahvilaan ja törmäsin toiseen ystävään. Menimme katsomaan koripalloa. Tai niin luulimme, mutta matsi olikin jo loppu. Ex-tempore päivä, äärimmäisen hyvä sellainen. Kaikki on hyvää auringossa.

Hiukseni ja kasvoni kaipaisivat ainakin kuvista päätellen vähän aurinkoa ja energiaa, toisaalta taas hymy on leveämpi kuin koskaan ennen. Ikeneni näkyvät hymyiltäessä koko ajan enemmän. Se ei haittaa, pidän ienhymyistä. Kompensoikoon riemu talven harmauttamaa ulkokuorta, aurinko kylmää kevättuulta.

- Henriikka