Syy hiljaisuuteen

Mikähän siinä oikein on, että huhti–toukokuun vaihde on niin houkuttelevaa aikaa sulloa tavaroita muuttolaatikoihin? Tämä vappu on jo kolmas kahdeksanvuotisen yhteiselomme aikana, kun olemme vaihtaneet serpentiinit ja juhlajuomat pakkauspuuhiin. Vähän hullunkuristahan tämä nyt on. Ensin tehdään virtuaalista muuttoa täällä blogin puolella ja sitten ihan oikeassa elämässä huomaan olevani saman homman edessä, astetta vaivalloisemman tosin.

Huhtikuun kahden viimeisen päivän aikana hankkiuduimme eroon kahdesta asunnosta. Pikkuyksiöstäni muutimme jälleen mökille, jossa majailemme viime vuoden tapaan kesäkuukausien ajan. Tampereen asunnosta muutimme pois siksi, että satuimme saamaan mukavan kokoisen kaksion Tampellasta.

Ehkä me kärsimme mieheni kanssa jostain Nuuskamuikkussyndroomasta. Mitään varsinaista syytä meillä ei ollut muuttaa. Kunhan nyt päätimme vaihtaa maisemaa. Luovuttaessani keskiviikko-iltana Tampereen kotimme avaimia vuokraisännällemme oli olo siis syystäkin haikea. Tiedän, että tulen ikävöimään tuota pientä asuntoa aivan valtavasti, vaikka aina kesäisin kämpässä oleilu oli yhtä tuskaa sisälämpötilan kohotessa jatkuvasti 30 asteen pahemmalle puolelle. Haikeudesta huolimatta olen samalla kuitenkin iloinen, että taas pääsee tekemään uutta kotia ja vieläpä ihan lyhyen matkan päähän entisestä. Tampella on asuinalueena tuntunut kiinnostavalta jo pidemmän aikaa, joten odotan innolla sitä, minkälaiselta elämä kymmenennen kerroksen kerrostalokaksiosta näyttää.

Ennen uuteen kotiin muuttamista täytyisi elää kuukausi niin sanotusti välitilassa. Tällä hetkellä osa huonekaluistamme on sijoitettu ihanan työkaverimme luokse ja toinen osa lepäilee hujan hajan vanhempien vapaa-ajan asunnolla. Kaipa tässä sekasotkussa ja tavaroiden löytämättömyydessä viihtyy juuri ja juuri kuukauden päivät.