Ystävällistä päivää

Ystävystyminen on ollut minulle aina kohtalaisen vaikeaa. Joskus nuorempana ajattelin sen johtuvan ujoudesta ja siitä, etten oikein osaa tutustua ihmisiin. Näin vanhemmiten viisastuneena olen yksinkertaisesti hyväksynyt sen, että jatkuvalle touhottamiselle ja tutustumiselle ei ole edes tarvetta.

Vuosien varrella olen kerännyt rinnalleni monta ihanaa ja hyvää ystävää, jotka ovat olleet mukana elämän nousuissa ja laskuissa jo useiden vuosien ajan. Yhden rakkaimmista ystävistäni tapasin ala-asteella. Nykyään näemme harvakseltaan, koska ystäväni asuu ulkomailla. Välimatkasta ja tapaamiskerroista huolimatta olemme edelleen läheisiä, joskin muun porukan mielestä olemme parivaljakkona välillä jopa turhan äänekäs ja raivostuttava.

Elämässä eteen tulee jatkuvasti mukavalta vaikuttavia ihmisiä, mutta harvojen kanssa oikeasti ystävystyn. Se on minusta ihan okei. Meistä saattaa tulla kavereita tai hyvänpäivän tuttuja, mutta ei mitään sen enempää. Aina silloin tällöin kuitenkin kolahtaa. Monesti sen tietää jo ensikohtaamisesta. Näin aikuisena sitä tapahtuu tosin harvemmin. Että kohtaisi ihmisen, jonka kanssa oleminen on vaivatonta, vaikka välillämme ei liikkuisi sanoja laisinkaan.

Aina toisinaan jokin radiosta kuuluva kappale saattaa muistuttaa jostain tärkeästä ihmisestä. Pelkkä ajatus ystävästä ja yhteisistä hetkistä vetää suupieliä ylöspäin. Muistan edelleen kesän 2012, kun olin tekemässä Samae Koskisen uudesta Läski mulkku singlestä levyarvostelua lehteen ja kappaleen kuunneltuani linkitin sen ystäväni Facebook-seinälle.

Tyyppi muisti vielä useamman vuoden kuluttua, että “hei tää on tää meidän biisi”.