Yhtenä iltana

Kas. Voi kulua kuukausi, kunnes muistan Musta tuntuun. Mietin monesti, onko blogini tullut tiensä päähän. Olisihan sitä, sanottavaa, mutta säästän ne läheisilleni. Ja siinä se ongelma onkin: tiedän, että täällä pitäisi antaa enemmän, mutta en pysty. Kuvasin tänään kotiammekin, mutta tuonne ne jäivät, Bridgen sisuksiin. Ehkä se on sitä keskeneräisyyttä, sitä, että en halua näyttää huonekalujamme, jotka seilasivat tänään seinältä toiselle, etsivät oikeita paikkojaan. Tai ehkä se on sitä, että jalustani on auton takaloosterissa, enkä halua kuvata kotoa käsivaralta. Mene ja tiedä.

Mutta lapsia kuvaan ja ruokaa, enemmän kuin mieluusti. Tuntuu tavattomalta, että löytää yli kolmekymmenvuotiaana kanavan, jonka kautta voi viestiä jotakin, välittää tunteita ilman sanoja. Toimittajakollegani kysäisi taannoin, aionko kirjoittaa enää. Enkä minä osaa sanoa. Romaanin kyllä, mutta ehkäpä juttujen aika on jo ohi. Ehkäpä. Onneksi sitä ei tarvitse päättää, mieli saa muuttua, ja sen pitääkin.

Miten te onnistutte tasapainoilemaan yksityisen ja julkisen välillä? Semmoinen kysymys vain.

Ja yllä olevista kuvista. Lapsia pellolla, sammakonkurnutusta, tuoksuja. Ajatuksia ja puntarointia, autoilua ja monta jäätelöä. Parasta, aikataulutonta.